Zoo – katso, ne katsoo

Keväällä Zodiakissa kantaesitetty Katariina Nummisen teos Zoo on hauskalla tavalla eräänlaista dokumentaarista teatteria (ja/tai/vai tanssia?), jonka lähtökohtana on Korkeasaaren eläintarhassa salaa äänitetyt ihmisten puheet, kun he katselevat eläimiä ja kommentoivat toisilleen.

Samoin kuin joskus eläintarhassa, myöskään tässä esityksessä ei voi olla aina ihan varma, kuka katsoo ja kuka on katsottavana – ajoittain esiintyjien katsekontakteja yleisöön voisikin luonnehtia tuijotukseksi.

Monikin arkinen puhe irrotettuna tyystin kontekstistaan näyttäytyy helposti hupaisana – tässä vaikutusta on korostettu onnistuneesti mm. tilanteella, jossa esiintyjät lukevat pitkiä pätkiä litteroituja kommentteja pöydän ääressä nennäisen kuivakkaan oloisina istuen kasvot päin katsomoa papereita koreografioidusti unisonossa kääntäen – näin käydään läpi ainakin kissalaakso ja saukot.

Äänitetyissä kommenteissa toistuu usein eläinten toiminnan tai oletetun ajettelun antropomorfinen tulkinta: esim. joku eläin ei viitsi tehdä jotain, koska on ”päässyt hyvinvointivaltioon, jossa kaikki tulee valmiina”. Toisaalta ”punapersepaviaanit” ovatkin kovin ”ihmisimäisiä – oksettavia!” 🙂

Alastoman apinan” hengessä teoksen loppupuolella nostetaan vahvasti esiin ihmisen eläimyyttä, eläimellisyyttä – muutos ihmisestä eläimeksi käy käden käänteessä, jos oleellista eroa edes on.

Esiintyjät ovat pääosin tanssijoita tai näyttelijöitä. Tämä ei ihan perinteisen mallin mukaista teatteria tai tanssia ehkä ole, mutta hienoja suorituksia silti. Erityisesti jäi mieleen ihan alussa Sami Vehmersuon herkkä karhu-tulkinta (”se halittelee kiveä”) 🙂

(Nähty: 7.8.2014, Tampereen teatterikesä, Teatterimonttu)

2014-08-05 14-43-33 IMG_2601