Vuoden 2014 esitykset – mitä jäi mieleen

Vuodenvaihteessa on tapana kelailla kaikenlaista menneestä vuodesta, joten liitynpä tähän kelaajien hilpeään joukkoon ja katsastan hiukan viime vuoden esityskuluttamistani ja -bloggaustani.

Statistiikkaa

Ensin lyhyt tilastokatsaus: vuoteen mahtui 84 esitystä, joista 19 oli ”etäesityksiä” (leffateattereissa katsottuja lähetyksiä New Yorkista tai Lontoosta), kuitenkin siis 68 ”lähi-live”-esitystä. Pyrkimys, että joka viikolle osuisi joku esitys, ei ihan toteutunut: peräti 12 kuivaa viikkoa jäi kalenteriin. No, ainahan on oltava varaa parantaa.

2014 pieRahtusen verran yli puolet, 43, kaikista esityksistä oli ”lähi-live”-tanssiesityksiä, näistä ehkä kolmasosa balettia ja loput nykytanssia (jos nyt tällainen kahtiajako on järkevä edes). Tanssin osuus on viime vuosina pyörinyt 30-50 % välillä, nyt taisi olla all time high. Seuraavaksi suurimmat kategoriat ”lähi-liven” osalta olivat draama ja ooppera; kevyemmät jutut eli musikaalit, komediat ja sekalaiset viihdyttävät showt, joilla vielä kymmenen vuotta sitten oli suuri rooli listallani, kattoivat viime vuoden saaliista enää vain kymmenyksen.

Esityksistä yli 50 tuli koettua Helsingissä ja niistä peräti 22 Oopperatalossa – kevätkauden lopussa tulikin kaikkiaan jo 100 Oopperatalossa nähtyä esitystä täyteen. Muita esitysten paikkakuntakasautumia aiheuttavat luonnollisesti Tampereen teatterikesä ja Kuopio tanssii ja soi, kymmenkunta esitystä molemmissa. Ilahduttavasti kotikaupunkiini Espooseenkin osui 4 esitystä: ei siis ihan aina tarvitse mennä Helsinkiin, tuohon itäiseen satamakaupunkiin. Perinteinen Savonlinnan käynti oli ohjelmassa myös ja itselleni uusina positiivisinä löytöinä tänä vuonna myös Lappeenrannan balettigaala ja lähes ensikosketus Tallinnan tarjontaan.

No mikä oli paras?

En hahmota maailmaa niin selkeän polaarisesti, että osaisin, tai edes haluaisin, sanoa, mikä oli paras ja mikä huonoin esitys; puolensa kaikissa. Erityistä hyvää, jopa sitä jahtaamaani erinomaisuutta, löysin noin 62 %:sta ”lähi-live”-esityksiä päätellen siitä, että kirjoittelin 42 esityksestä blogijutut (”etäesityksistä” en toistaiseksi ole bloggaillut). Osuus on aika suuri, ja voi toki kysyä, onko ”erinomaisuuden” rimani kovin alhainen; toisaalta tarjontaa on todella paljon enenmmän kuin mitä ahkerakaan näyttämötaiteen ahmija ehtii kuluttaa – lienen harjaantunut valitsemaan esityksiä, joista luultavimmin löydän sitä ”erinomaisuutta”. Hyvä sinänsä, koska se on nautinnollista, mutta pitänee myös pitää varansa, ettei jämähdä vaan altistuu koko ajan myös uudelle oudolle.

Vaikken parhaimmuusjärjestykseen osaakaan esityksiä laittaa, niin toki jotkut jättivät pidempiaikaisen (tai lyhytaikaisen mutta vahvasti tärähyttävän) jäljen mieleeni, monista eri syistä. Sisällön puhuttelevuus ja vahva tunnekokemus yhdistyivät etenkin rakkauden teemaa käsittelevissä esityksissä Kaikki on kohta hyvin, Jumalan rakastaja 2013 ja Kojoottikuu – nämä kaikki siitäkin mielenkiintoisia, että saivat minut katsomaan tai lukemaan muuta aineistoa samalla, kun kirjoittelin niistä (Jonas Gardellin tv-sarja samasta aiheesta, Jussi Parvaisen trilogia, Riveran näytelmäteksti). Myös sukupuolivähemmistöjä liippaavat Jemina ja Outo homo herättivät sisällöillään uusia ajatuksia tai järjestelivät vanhoja uuteen asentoon.

Heinz Spoerlin teoksesta Peer Gynt (kuva: Suomen Kansallisbaletti/Sakari Viika)

Heinz Spoerlin teoksesta Peer Gynt (kuva: Suomen Kansallisbaletti/Sakari Viika)

Vahvoja tunnekokemuksia yhdistyneenä tyrmäävän kauniiseen esteetiikkaan tarjosivat etenkin Kansallisbaletin R&J ja Peer Gynt sekä Carl Knifin Red. Esteettisen järistyksen hurmiotilassa poistuin myös mm. Kansallisbaletin Pähkinänsärkijästä, Lumikuningattaresta (jo kolmannen kerran), Kaunottaresta ja hirviöstä sekä Saarisen & Salosen Morphedista; sama vaikutus oli myös Susanna Leinosen Touch of Gravitylla sekä Kuopiossa nähdyillä Dada Masilon Joutsenlammella ja Rojasin & Rodríguezin Titaniumilla. Erikseen pitää vielä mainita väkevän monivaikuttavuutensa vuoksi Valtteri Raekallion Mihin valo katoaa?

Jotkut esitykset tai niiden teemat jäävät vaivaamaan mieltä pitkäänkin, mainittujen lisäksi vielä nostan esiin yhden: Kullervo. Melko lyhyessä ajassa siitä on tarjolla kolme eri näkemystä: Aulis Sallisen Kullervo-ooppera Savonlinnassa viime kesänä, Jean Sibeliuksen Kullervo-sinfonia vastikään joulukuussa ja helmikuussa kantaesityksensä saava Tero Saarisen tanssiteos Sibeliuksen sinfoniaan. Vaivaamisen tueksi olen lueskellut viime kuukausina Kullervo-tarinaa Kalevalan molemmista versioista (1835, 1849), Aleksis Kiven Kullervo-näytelmää ja sen juuri syksyllä ilmestynyttä erinomaista kriittistä laitosta. Lönnrotin/Uuden Kalevalan tarina on erinomaisen mielenkiintoinen, mutta on ollut kiehtovaa myös nähdä, miten Kivi, Sibelius ja Sallinen ovat kannibalisoineet sen aineksiksi omiin erilaisiin mutta samannimisiin tarinoihinsa. Mielenkiinnon – ja pienen pelon – vallassa jään siis odottamaan Saarisen versiota.

Ketä kiinnostaa?

Blogin hitit vuosineljänneksittäin

Blogin hitit vuosineljänneksittäin

Blogini aihepiirit eivät ehkä laajoja kansanjoukkoja hetkauta, enkä toisaalta ole blogiani kauheasti markkinoinutkaan, joten suuria lukijamääriäkään en odota. Jokusia hittejä vähät jaaritukseni ovat kuitenkin keränneet: 5442 kpl vuonna 2014; reippaasti yli tuplasti verrattuna edellisen vuoden vastaaviin kvartaleeihin. Hitit ovat jakautuneet melko tasaisesti esityksiä ja ravintolakokemuksia koskevien juttujen kesken. Isolta osalta juttujen ääreen on eksytty hakukoneiden johdatuksella mutta myös suorilla linkeillä jonkun verran – esim. Kansallisooppera on alkanut linkittää kritiikkejä ja blogijuttuja teossivuilleen, mitä kautta myös on tullut hiukan lisäliikennettä.

Jotkut jutut, kuten Teekkarispeksi ja Balettioppilaitoksen Tanssijoiden workshop tuntuvat keränneen kohtalaisen määrän viittauksia Facebookin kautta ilmeisesti niin, että juttulinkkejä on jaettu yksityisviesteissä tai (suljetuissa) ryhmissä tms. tavalla, jota en pääse näkemään. Vähän pelottavaakin tällainen viraalisuus, mutta toisaalta kiva, jos joku kuitenkin lukee näitä järjen ja tunteen tuhinoitani.

Hyvä vuosi

Hauska havaintoni viime vuosilta on ollut, että kun vuosirenkaita tulee lisää ja ”virheist oppii ja kokemust karttuu”, vuodet tuntuvat lyhyemmiltä mutta samalla kukin aina edeltäjäänsä paremmalta. Niin myös mennyt vuosi 2014 – mikä ei ensinkään vähäisessä määrin johdu niistä erinomaisista näyttämötaiteen esityksistä, joita olen saanut vuoden mittaan kokea!