La Bohème Kansallisoopperassa

Taas eka kerta! Ensimmäinen esitys tänä vuonna ylipäätään, ja tämä Kansallisoopperan produktio oli ensimmäinen La Bohème, jonka näin kokonaan livenä – aiemmin olen nähnyt vain ”etä-livenä” leffateattereissa lähetykset Govent Gardenin ja Metropolitanin versioista ja tokihan Puccinin musiikki oli monin osin tuttua, ja Rent-musikaail tietysti nähty 🙂

Oopperan libretto perustuu Henri Murgerin Scènes de la vie de bohème -tarinoihin ja kertoo niukoissa oloissa elävistä taiteilijamiehistä ja näiden naisista. Vailla suurta huolta huomisesta nuoret juhlivat ja rakastavat – ja miehet harjoittavat taiteitaan ja naiset taitojaan (osa-aikaprostituoituina, kuten ohjaaja Katariina Lahti käsiohjelmassa hauskasti ilmaisee). Ei ehkä ihan sukupuolitasa-arvoinen asetelma, mutta minkäs teet, sijoittuuhan ohjaus 1900-luvun alun Pariisin latinalaiskortteleihin ja alkuperäinenkin tarina jonnekin 1800-luvun puoliväliin kieppeille.

Pääparien roolit oli miehitetty vierailijoilla: Daniel Johansson (runoilija Rodolpho) ja Marjukka Tepponen (Mimì) sekä Vladislav Sulimsky (maalari Marcello) ja Maria Fontosh (Musetta); muina solisteina talon omaa väkeä eli Jussi Merikanto (muusikko Schaunard) ja Jyrki Korhonen (filosofi Colline). Etenkin Johansson ja Tepponen loistivat herkissä osissaan; Fontoshin Musetta ei ollut ehkä niin räväkkä kuin tämä koketti voisi olla, mutta mahtuuhan maailmaan monenlaisia Musettoja. Erityismaininnan ansaitsee Merikannon aistikas (?) hurmaavan neidon (Vezzosa damigella!) tanssi neljännen näytöksen alkupuolella  (”lallera, lallera, …”).

6005-_L1H7557 La Bohème lo-res

(Kuva: Suomen Kansallisooppera/Stefan Bremer)

Oopperoissa tenorien osaksi lankeavat tyypillisesti sankariroolit, mutta tällä kertaa työn sankaruutta löytyi kosolti myös baritonikunnasta: väliajan jälkeen kerrottiin, että Sulimsky oli esiintynyt urheasti flunssan kourissa, muttei kyennyt enää laulamaan. Harjoituksista juuri lähtenyt Jaakko Kortekangas oli kuulemma Lahdenväylältä saatu hälyytettyä paikkamaan; kolmas ja neljäs näytös sujuikin niin, että Sulimsky näytteli lavalla ja Kortekangas lauloi orkesterimontusta. Aluksi tuntuu vähän oudolta, kun mies näkyi yhtäällä ja ääni kuului toisaalta, mutta pian siihen tottui. Hyvin meni näinkin – baritonipari saikin yleisöltä lopuksi reippaat aplodit.

Katariina Lahden ohjaus ja Mark Väisäsen kaunis lavastus ovat kikkailemattomia tarjoten toimivat ja tyylikkäät puitteet ja jättäen tilaa Puccinin upealle musiikille ja sitä tulkitseville laulajille. Kikkailematon ei tarkoita tylsää ja mielikuvituksetonta: modernia näyttämötekniikkaa oli käytetty oivaltavasti (esim. nousevalla lavaelementillä toteutetut talon kerrokset) ja käytössä oli rohkeankokoisia hallitsevia kohteita kuten suuri valoympyrä, risteävät raiteet ja taivaalta tupsahtava joulukuusi. Etenkin kolmannen näytöksen näyttämökuva oli hienosti utuisen unenomainen. Metin ja ROH:n versioissa oli muistaakseni näyttäviä joukkokohtauksia esim. Café Momusissa toisessa näytöksessä – ne olivat vaikuttavia, mutta hyvin toimi myös tämä vähäväkisempi toteutus, joka sekin jätti tilan ansaitusti musiikille ja solisteille. Hienosti soiva lapsikuorokohtaus oli kuitenkin mukana!

5999-_L1H7187 La Bohème lo-res

(Kuva: Suomen Kansallisooppera/Stefan Bremer)

Puccinin ooppera päättyy dramaattisesti Mimìn kuolemaan (arvatenkin tuberkuloosin riuduttamana) Rodolfon ja ystävien ympärillä jäädessä suremaan. Lahden ohjauksen loppukuva on kuitenkin erilainen: esirioun laskiessa tarinan miehet lähtevät salkkuineen kohti takanäyttämöllä loistavaa kirkasta valoa. Kenties tämä on viittaus Murgerin tarinan jälkinäytökseen, jossa Rodolpho ja Marcello ovat jo kasvaneet ohi nuoruuden boheemivaiheesta ja päässeet ainakin materiaalisen menestyksen makuun. Aika aikaa kutakin?

(Koettu: 3.1.2015, Suomen Kansallisooppera)