Scaramouche – ei fandangoa mutta huikea visualisointi

Tuomas-Hannikainen-2-2010-copyright-Eero-Aho-170x370

Tuomas Hannikainen © Eero Aho

Tapiola sinfoniettan iltapäiväkonsertin ohjelmassa oli Sibeliuksen näyttämömusiikkia: ainoa ooppera Neito tornissa ja ainoa balettipantomiimi Scaramouche (op. 71); molemmista versiot, jotka kapellimestari Tuomas Hannikainen oli muokannut osana tohtorinopintojaan.

Neitsyt tornissa

Neito/neitsyt tornissa -oopperaa Hannikainen käsiohjelmassa kertoi muokanneensa sinfonisemmaksi ja poistaneensa äänimaisemajaksoja, ja toki lauluäänet oli korvattu soittimilla. Alkuperäistä versiota en muista kuulleeni, mutta arvatenkin muokkaus on tehnyt hyvää: kompakti, reilun puolen tunnin pituinen teos jaksaa hyvin kannatella sinfoniamusiikin alalla kaltaiseni aloittelijankin kiinnostusta. Suuria tunteita se ei kuitenkaan herättänyt eikä niiden vahvistamia pitkäaikaisia muistijälkiä jättänyt. Perin kaunista ja sujuvasti soljuvaa musiikkia taidokkaasti esitettynä joka tapauksessa.

Scaramouche

Enemmän ja vahvempia vasteita sen sijaan herätti väliajan jälkeinen Scaramouche, joka lieneekin ollut konsertin päänumero. Se on sävelletty alun perin balettipantomiiksi, joka viittaa varhaisiin baletin muotoihin, joissa 1500-luvulla syntyneestä commedia dell’artesta vaikutteita lainaavalla mimiikalla oli erityisen vahva kerronnallinen merkitys tanssin kerronnallisuuden kustannuksella. Toki mimiikalla edelleen on kerrontaa ja ilmaisua tukeva roolinsa baletissa, mutta keskeisenä kerronnan välineenä sitä nähtäneen paijkoin lähinnä jossain Prinsessa Ruususen kaltaisissa vanhoissa klassissa koreografioissa.

Nimi Scaramouche lienee myös lainaa commedia dell’artesta, jonka vakiohahmoja se oli Harlekiinin, Pierrot’n, jne. rinnalla. Sibeliuksen teoksessa, tai Poul Knudsenin traagisessa libretossa, Scaramouche on kuitenkin kyttyräselkäinen kääpiö, joka viettelee maagisen musiikin avulla toisen miehen vaimon – ja lopuksi kaikkien elämän (tai vähintään järjen) valo sammuu, kuten tragedian perinteeseen sopii.

Hannikaisen versiossa baletti ja pantomiimi on enimmäkseen unohdettu, ja hyvä niin. Hän kuitenkin katsoo, että Scaramouche ”kaipaa näyttämöllisyyttä ehkä enemmän kuin mikään muu Sibeliuksen teos”. Visualisointina nähtiinkin Hannikaisen, Marikki Hakolan, Raimo Uunilan ja Lauri Danskan elokuva, jonka taustalla ovat Sibeliuksen päiväkirjat ja Aino-vaimon kanssa käyty kirjeenvaihto, jotka kytkevät visualisointia Sibeliuksen henkilöhistoriaan ja sävellystöhön.

Scaramouche_PressPhoto_002_resize

© Kroma Productions Oy

Aina klassisen musiikin visualisoinnit eivät oikein puhuttele, mutta tässä episodimaisesti elokuvallinen ja voimakkaan visuaalinen kerronta yhdistyneenä Sibeliuksen dramaattiseen musiikkiin muodosti ainakin omaan noviisimakuuni väkevästi vaikuttavan kokonaisteoksen. Hannikainen on tässäkin onnistuneesti saksinut partituuria napakan tiiviiksi kokonaisuudeksi, joka yhdessä huikean visualisoinnin kanssa pitää tiukasti otteessaan. Valkokankaalla nähtiin paljon puhuttelevia elementtejä kuten Suomen luontoa, elävää vettä, tulta, näiden kombinaatioita, jne. silmäherkuiksi kuvattuina ja oivaltavasti musiikkiin yhdistettyinä. Visualisointi on pääosin viitteellistä enemmänkin kuin valmiiksi pureskellun narratiivista, mikä jättää taiteen yhdelle tärkeällä tekijälle, kokijalle, mukavasti päänsisäistä tulkinnallista ja kokemuksellista liikkumatilaa.

Erinomaisen onnistunut klassisen musiikin ja visualisoinnin kokonaisteos – menen kokemaan uudestaan, jos sopiva mahdollisuus osuu kohdalle, ja ostan tallenteen, jos sellainen tulee saataville.

(Koettu: 18.1.2015, Tapiola sinfonietta, Espoon kulttuurikeskuksen Tapiola-sali)