Porvoon-reissun illallisravintolaksi valikoitu Sicapelle – tai no, oli se ehkä yhtenä syynäkin koko reissuun, siitä kun olin kuullut paljon hyvää. Niinpä lompsin odotukset korkealla pitkin mukulakivikatuja tiistai-iltasella kirkon vieressä olevaan hotelli-ravintolaan.

Aluksi tietysti samppanjaa, taisi olla samaa Pierre Paillardia kuin jokusia tunteja aiemmin lounaalla sisarravintolassa. Tarjolla oli kuuden ruokalajin menu, josta toki olisi voinut jättää jotain pois, mutta miksi ihmeessä, joten sillä mentiin, ja viinimenu toki myös.

Amusena tuotiin kauniisti koristeltu perunalastu, jonka päällä oli piparjuurimajoneesia, rakuunaversoa, tilliversoa ja olikohan vähän etikkaakin. Mukavan yrttinen rapsakka suunherättelijä!

Ensimmäinen annos menulla oli goat yogurt, cucumber & peas (menu oli englanniksi) sisältäen vuohenmaitojogurttia läheltä Liljendalista, tuoreita herneitä, paahdettua avomaan kurkkua, yrttiöljyä, lähellä tuotettuja yrttejä ja vaahtoa maitoherasta ja valkoherukasta, ja taisi mukana olla valkoherukoita kokonaisinakin. Raikas ja yrttien ansiosta runsasarominen annos, johon saksalainen mineraalinen ja sopivan hapokas Knewitz Grüner Silvaner sopi erittäinkin hyvin.

Toisena alkuruokana oli spelt & pistacchio: Malmgårdin luomuspeltistä ja paahdetuista siemenistä tehtyä löysää puuroa, sisilialaista pistaasia pyreenä ja rouheena sekä rapeaa lehtikaalia. Kaalin kun urakoi ensin alta pois, pääsi sukeltamaan speltti-pistaasi-puuron kerrassaan huikeiden makujen maailmaan! Viininä oli slovenialainen Čotar Bela (2011), kirkastamaton ja vähän kuohahtavakin, joka sellaisenaan tuntui aavistuksen luotaantyöntävältä, mutta ruoan kanssa muuttui ihan toiseksi ja yhdessä toimivat aika lailla täydellisesti.

Seuraavana alkuruokana oli tar tar, cress & egg yolk. Liha oli Bosgårdin luomunautaa, seuranaan krassia, krassiemulsiota ja graavattua keltuaista raastettuna. Ilmeisesti siis samaa nautaa kuin lounaalla, mutta tässä rakenne hiukan erilainen, oliskohan perinteiseen malliin revitty. Myös maustaminen oli tyystin toinen: mukana ainakin tabascoa, ei överisti mutta kuitenkin niin, että lihan perusmaku jäi aika lailla taustalle. Unkarilainen Péter Wetzerin Pinot Noir (2014) sopi annokseen hyvin muttei ihan riittänyt huuhtelemaan tabascon jälkipotkua, vaan tarvittiin lisäksi leipää, jota, hyvää sellaista, olikin tarjolla. Chilin ystävä en oikein ole, ja vaikka tätä ei mitenkään voi sanoa edes tuliseksi, veti lounaan Meat Districtin versio tartarista kuitenkin pidemmän korren.

Kalapääruoaksi tuli perch, mangold & brown butter, joka oli perin yllättävän näköinen! Mangoldin lehtien alta paljastui miedosti savustettua ahventa ja majoneesia ruskistetusta voista; jääpalan näköiset lohkareet kuvassa ovat pikkelöintiliemestä tehtyä hyytelöä. Ahvenet olivar herkullisia, ja majoneesi ja hyytelö nerokkaita lisiä: makeus ja hapokkuus leikkivät kissanpolkkaa kielellä ahvenen ja mangoldin kanssa. Kekseliäs, yllättävä ja erittäin herkullinen annos! Myös viinipari toimi hyvin: Hervé Villemaden La Bodice (2014) Loiren yläjuoksulta, sauvignon- ja chardonnay-sekoite.

Toinen pääruoka oli yllätyksellisesti kasvista eikä lihaa: eggplant & tomato. Paistettu munakoisoviipale oli saanut kaverikseen 65 °C lämpötilassa keitetyn munan (=nipin napin hyytynyt pehmeä valkuainen ja vasta hyytymistä aloitteleva keltuainen), ricotta salata -juustoa raasteena ja kreeminä sekä tomaattiliemen. Mahtavat maut! Munakoiso ei ole koskaan ollut suosikkejani, mutta tämä ”pihvi” lisineen oli kyllä mahtavan maittava annos. Arvoisensa viini tuli Sisiliasta, COS Nero di Lupo (2014), nappipari annokselle ja hyvää sellaisenaankin.

”Pihvistä” suoraan jälkiruokaan: red berries, honey & vinegar. Tuoreiden vadelmien (ja olikohan punaherukkaakin) päällä oli hunaja-vanilja-parfait, jonka päällä ruusu-etikkakaramellia ja toffeeta – pöydässä kaadettiin liemeksi vielä marja-kirsikkasima. Tasapainoisen kesämarjaisa yhdistelmä makeutta ja kevyttä hapokkuutta. Viini istui makuihin täydellisesti: Elio Perronen Bigarò,  makea pirskahteleva matala-alkoholinen moscaton ja brachetto yhdistelmä Piemontesta.

Espresson kanssa maistui vielä perinteisesti joku outo tisle. Lauri (wine director) ehdotti ensin pidempään kypsytettyä VEP-chartreusea, joka herkkuna olisikin ollut varma valinta, mutta nyt teki mieli jotain ennen kokeilematonta, joksi löytyi portugalilainen ”paloviina” Mouchão Aguardente Bagaceira, ilmeisesti kypsyttämätön kirkas tisle alicante bouschet -rypäleestä. Grappamainen, alkoholisuudeltaan melko raju muttei liian kova ja kevyesti aromikas digestiivi – juuri, mitä tilanne kaipasikin.

Erittäin hyvä, hyvin monin paikoin erinomainen, menu: hyvät ja taiten yhdistellyt maut, kekseliäisyyttä niin makujen kombinoinnissa kuin esillepanossakin, runsaasti ajatusta ja tunnetta lautasilla. Speltti, ahven ja munakoiso erottuivat ehkä vielä aavistuksen verran edukseen muista. Paljon luomu- ja lähiraaka-aineita. Viiniparitukset olivat hyvin toimivia ja juomat kautta linjan mielenkiintoisia, osin ilmeisesti omaakin maahantuontia ja Bigaròta lukuunottamatta minulle uusia tuttavuuksia. Ruokiin ja juomiin oli siis panostettu paljon aikaa ja vaivaa, mikä on aina kunnioitettavaa, etenkin, kun lopputulos on erinomaisen toimiva. Ruoista ja juomista ja niiden alkuperästä myös kerrottiin vuolaasti, mitä ruokanörttinä arvostan kovasti. Muutenkin palvelu oli ystävällistä ja osaavaa.

Kaikin puolin erinomainen kokemus siis!

(Koettu: 9.8.2016)