Taas odotettu vierailu ravintola C:ssä! Tarjolla oli kuuden ruokalajin menu, jota olisi voinut hiukan modaillakin, mutta otin sen kokonaan sellaisenaan suositusviinien kera toki (tarjolla olisi ollut myös alkoholiton juomapaketti, hyvä!)

Aluksi kuitenkin kuplivaa, A. Robert Brut Classic – sen seurassa olikin mukavaa rauhoittua (riennettyäni puolijuoksua TTT:sta, jossa Teatterikesän esitys oli venynyt aikataulustaan).

C:ssä kunnioitetaan edelleen hurmaavia perinteitä, eli ruokailu alkaa amuseilla, joita tuli peräjälkeen peräti kolme: rapeita kasviksia, raikasta mutta raakoina juureksina ei erityisherkkujani; ruusu-ruis-tuulihattu, joka oli paitsi kaunis myös maultaan mahtava; sekä vielä keväällä suolaan säilöttyä madetta ja raastettua munankeltuaista – todella hienot maut, ja sipsimäinen kuivattu nahka vielä kruunasi pienen komeuden!

Suunhauskuutusten jälkeen ekana menun annoksena oli Pyhäjärven hauen mätiä, kevätkaalia ja hernettä, mukana myös valkoviinikastiketta, ruskitettua voita ja päällä raastettua piparjuurta. Hauskan ja erikoisenkin näköinen annos osoittautui mauiltaan mainioksi – tuoreiden herneiden ja mädin kaveruus oli yllättävä mutta herkullinen. Lasiin kaadettu di Leonardo Pinot Grigio Italiasta sopi annokselle hyvin.

Toisena alkuruokana oli ilmakuivattua hanhenrintaa, Rekolan salaattia ja kallioimarretta, jonka juuresta oli laadittu kreemi annoksen pohjaksi; salaattia oli hiukan grillattu ja lisänä oli myös öljyssä kypsytettyä tattia. Hanhessa oli todella voimakas ja veden kielelle tuova maku, jota kallioimarre ja tatti makoisasti tuunasivat ja hiukan kevensivätkin. Erinomaiset maut, joita itävaltalainen viini, Arndorfer Vorgeschmack Zweigelt & Pinot Noir, tuki hienosti.

Taas perinteitä kunnioittaen: punaisesta ”takaisin” valkoiseen siirryttäessä väliin on paikallaan sujauttaa suunraikastus, jollaisena toimi tilkka koivunmahlapohjaista raparperimehua – pirteää ja raikastavaa.

Kalapääruoaksi menu tarjosi paistettua Pyhäjärven siikaa ja mustaherukanlehtikastiketta, makumaailmassa myös kantarellia ja kasviksia. Mustaherukanlehti oli mausteena piimäkastikkeessa, joka toi myös varovaista hapokkuutta annokseen. Siian kypsyys oli oiva ja nahka niin houkuttavan rapea, että se piti syödä kokonaan (puriineista viis). Puolikovat kasvikset eivät minua juuri koskaan ilahduta, mutta muutoin maut soivat upeasti yhteen, samoin piemontelainen Pio Cesare L’Altro Chardonnay.

Lihapääruoaksi sain Ylätalon luomutilan kyyttöä, kesäsipulia ja perunaa, mukana myös lehtikaalia ja pöydässä kaadettiin lautaselle vielä lihaliemikastiketta. Lihaa oli sisäpaistia ja ylikypsää lapaa, joista lapa olisi ehkä makuuni voinut olla vielä mureampaa – maut molemmissa olivat kyllä mainiot. Nauta, sipuli ja peruna muodostivat yksinkertaisen mutta erittäin maukkaan kombinaation, jota Quinta do Infantadon portviinitalon punaviini portviinirypäleistä vielä siivitti – upea viini, jota voisi lipitellä sellaisenaankin.

Alku- ja pääruokien jälkeen oli vuorossa hiukan kotimaista juustoa, nimittäin Kolatun Valmaa, valkohomejuustoa lehmänmaidosta. Pehmeä ja herkkä brie, jolle oli oman näkkärin ohella loihdittu kaksi huikeaa lisäkettä: maltaan kanssa kypsennettyä porkkanaa ja jallussa kiehautettua sipulia. Taas oli keksitty tapa tehdä (pahasta) porkkanasta mielettömän makuinen herkku, ja jallusipuli haki myös vertaistaan. Hurmoksessa maistelin näitä kaikkia yhdessä ja erikseen. Juomaa en olisi edes osannut kaivata, mutta Christian Binnerin Vendages Tardives -viini maistui silti kyllä.

Seuraavaksi jo viides (!) ylimääräinen numero, esijälkkäri: lakkaa, suolakaramellivaahtoa, sitruunaverberaa ja marenkia, joka oli maustettu mehiläisten siitepölyllä. Peräti huikea maut! Hiukan (tai mieluusti reilustikin) kokoa kasvattamalla tämä olisi erinomainen varsinainenkin jälkiruoka – upeat maut ja hieno yhdistelmä sopivaa hapokkuutta ja riittävää makeutta jättivät kaipaamaan vain yhtä: lisää!

Varsinaisena jälkkärinä oli marjoja, ternimaitoa Tolkkaan tilalta ja syreenin kukkaa. Syreeni oli sorbettina ja ternimaito kreeminä, välissä marjoja – tässäkin tarkasti mietitysti yhteen pelaavat maut. Piemonten Tenuta Tamburninin hiukan kupliva tummasta malvasiasta valmistettu mieto makea viini oli niin väriltään kuin maultaan samasta maailmasta annoksen kanssa.

Erittäin maistuvan menun jälkeen vielä kahvia teki mieli ja espresson kaveriksi perinteisesti jotain outoa viinaa. Ravintolan omaa tekoa löytyi ”rancioksi” kutsumansa pihlajan nupuista uutettu sopivasti oksidoitu juoma, jonka maussa oli miedosti pihlajaa ja ainakin karvasmantelia – omaan makuuni oikeinkin hyvä digestiivi.

C:ssä olen tainnut käydä jo kymmenkunta kertaa ja kokemukset ovat aina olleet tasaisesti erinomaisia. Seuraavaa odotellen!

(Koettu: 4.8.2016)