”Lempeän komediallinen monologi” – sellainen on Helsingin kaupunginteatterin mukaan Pentti Kotkaniemen kääntämä ja ohjaama Parasta elämässä, joka pohjautuu Duncan Macmillanin näytelmään Every Brilliant Thing (2013). Lempeyttä ja lämpöä siinä onkin: tematiikan rankkuudesta huolimatta se on jollain tavalla hyvän olon esitys. Jopa ahdistavankin vaikea ja hengenvaarallinen teema, itsemurhaan johtava masennus, kohdataan kevyehkösti ja komediallisesti, silti yksilöllistä kokemusta vähättelemättä ja karnevalisoimatta.

Päähenkilönä ja kertojana on pitkäaikaista masennusta sairastavan äidin poika, joka 7-vuotiaana äidin itsemurhayrityksen jälkeen alkaa tehdä listaa elämän parhaista asioista – äiti kun ei näköjään keksi mitään hyvää syytä elää, niin kerrotaan niitä hänelle oikein roppakaupalla! Mutta eihän se niin toimi, ja epäonnisten yritysten jälkeen vuosien jälkeen äiti lopulta onnistuu pojan jo ollessa aikuinen.

Helsingin kaupunginteatteri: Parasta elämässä. Kuvassa Martti Suosalo.

Yhden näyttelijän näytelmä nojaa hyvän tekstin ohella etenkin Martti Suosalon taitoon ja karismaan. Hän on kaiken keskiössä, kirjaimellisesti: katsomo on lavan ympärillä. Neljättä seinää (tai niitä muitakaan) ei oikeastaan ole: yhteys yleisöön on aktiivista ja osallistavaa, ja pääseepä muutama onnekas/onneton pikkurooleissa lavallekin Suosalon lempeään käsittelyyn. Tukenaan Suosalolla muutoin on lähinnä laatikollinen tarpeistoa ja hyvin rakennettu äänimaailma.

Mutta tematiikasta. Tässä ei kerrota masennuksesta vaan toisaalta masennuksen varjossa elämisestä eli sen vaikutuksesta läheisiin ja toisaalta siitä, miten vaikeaa, ellei mahdotonta, terveen on kurkistaa masentuneen maailmaan. Poika ei tavoita äidin kokemusmaailmaa. Näytelmä toimiikin hienona kuvauksena siitä, miten vaikeaa hyvin läheisenkin ihmisen on hyvästä yrityksestä huolimatta päästä jyvälle siitä, miten maailma saattaa näyttäytyä mielenterveysongelmaiselle.

Poika tuntuu ajattelevan, että äitiä pitää muistuttaa niistä asioista, jotka ovat elämässä parasta; lukemattomista pienistä jutuista, jotka tekevät elämän kaiken vaivan arvoiseksi. Elämän iso ilo koostuu äärettömästä määrästä jokapäiväisen arjen pieniä iloja (xxx). Masennukseen usein liittyvä anhedonia toimii kuitenkin toisin: asiat eivät vain (enää) tuota mielihyvää. Jätskit (parasta elämässä numero 1), jne. kyllä tiedetään, havaitaan ja muistetaan, mutta kytkentä niiden ja mielihyvän välillä on kirvonnut. Se ei korjaudu asioista alati muistutellen. Muistuttelu saattaa toki auttaa ylläpitämään ja vahvistamaan kytkentää ja siten toimia suojaavana tekijänä ennakkoon, mutta särkynyttä yhteyttä se ei korjaa. Pahimmillaan muistuttelu voi korostaa masentuneen yksinäistä epätoivoa: muut nauttivat elämän pienistä asioista, minä en ole siitä osallinen.

Esityksen temaattinen ansio ehkä onkin toimia muistutuksena ”meille” ”terveille”: on syytä pitää mielessä ja arvostaa arjen pieniä juttuja, jotka tuottavat nautintoa. Ettei pääse käymään niin kuin nuorelle Wertherille seuraajineen.

(Nähty: 7.5.2019, Helsingin kaupunginteatteri)