Cabaret-musikaali on osittaisesta pintakepeydestä huoilimatta kertomus fasismin noususta – tärkeä muistutus, joka tässä ajassa on pelottavan ajankohtainen. Sitä pitäisikin mielestäni esittää kaiken aikaa. Viimeksi kirjoittelin Turun kaupunginteatterin produktiosta (Vaikuttava Cabaret Turussa ja Turun Cabaret, uudestaan), sen jälkeen olen nähnyt produktiot Vaasan kaupungintatterissa ja Lontoon Playhouse Theatressa – ja nyt Tallinnassa Rahvusooper Estoniassa.

Tämän vuodelta 1966 olevan Broadway-musikaalin alkuperäiset tekijät ovat Jon Masteroff (teksti), Fred Ebb (laulujen sanat) ja John Kander (musiikki). Se perustuu John van Drutenin 1951 kantaesitettyyn Broadwaylla-näytelmään I am a Camera. Tunnettu on myös musikaalin pohjalta tehty Bob Fossen elokuva Cabaret (1972). Molempien taustalla on Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin -romaani (1939), etenkin sen osa nimeltä Sally Bowles, mutta aineksia on myös sen muista osista sekä Berlin Stories -kokonaisuuden toisesta romaanista Mr Norris Changes Trains (1935). Näistä kirjoittelin laajemman jutun tuon Turun produktion yhteydessä (Christopher Isherwood Berliinissä).

Englantilainen Isherwood oli 24-vuotiaana hakeutunut Berliiniin sen tunnetusti vapaan ja hyväksyvän ilmapiirin vuoksi, ja hän viihtyi siellä 1929-1933 eli juuri natsien valtaannousun vuodet. Romaanien kertojaminät ovat Isherwoodin alter egoja, mutta sangen värittömiä tarkkailijoita. Isherwoodilla itsellään se sijaan oli Berliinissä vilkas eroottis-sosiaalinen seuraelämä, mutta kertojaminät ovat lähes aseksuaaleja; esimerkiksi 19-vuotiaan laulaja Sallyn kanssa kertojaminällä oli ystävyys- eikä rakkaussuhde. Romaaneissa kuvataan natsien nousua ihmisten arkielämän näkökulmasta. Musikaalin keskiössä sen sijaan on raflaavammin kertojaminän (Cliff Bradshaw) ja Sally Bowlesin myrskyisä rakkaussuhde; poliittis-yhteiskunnallinen muutos jää sen kulissiksi.

Kabaree. Kuva: Siim Vahur.

Viron kansallisoopperan produktiosta vastaa pitkälti ruotsalainen tiimi: AnnaKarin Hirdwall (ohjaus), Caroline Romare (lavastus, puvustus) ja Peter Stockhaus (valot). Ajan Berliinin sukupuolinen ja seksuaalinen vapaamielisyys näkyy etenkin puvustuksessa: mm. paljasta pintaa ja korkeita korkoja on kaikilla. Koreografiaan kuuluu myös eroottisesti vihjailevaa gestiikkaa, mutta heteromatriisille epätyypillistä kontaktia on varsin säästeliäästi ja ehkä vähän stereotyyppisemmin kuin monissa muissa nykyajan produktioissa. Toki Tallinnan ”Kit Kat Clubilla” ajan henki on muutoin onnistuneesti tavoitettu. Koreografikin on kreditoitu (Adrienne Åbjörn) mutta musikaaliksi esityksessä on varsin maltillisesti varsinaisesti tanssia.

Produktiossa pistää silmään kiinnostavasti pääosien esittäjien ikä. Cliffordin ja Sallyn hahmot ovat parikymppisiä, Kalle Sepp ja Hanna-Liina Võsa päälle nelikymppisiä. Tämäkin on epätavanomaista muihin viime vuosina näkemiini produktioihin verrattuna, muttei toki negatiivisesti. Ja hyvinkin ymmärrettävää mm. sitä taustaa vasten, että produktio tehdään oopperatalossa, ja oopperagenressä useinkaan hahmon ja esittäjän iän kohtaamista ei pidetä tärkeänä eikä katsoja ota ongelmaa siitä, että keski-ikäiset käyttäytyvät lavalla kuin nuoret hupakot. Se menee teatterin illuusion piikkiin. Illuusion rajat ovat paljon vähemmän koetuksella Juuli Lillin (neiti Schneider) ja Mart Laurin (herra Schultz) sympaattisissa kohtaamisissa, kuten mainiossa ananaslaulussa.

Kabaree. Etualalla Hanna-Liina Võsa. Kuva: Siim Vahur.

Klubin – ja koko musikaalin – seremoniamestarihahmo on usein androgyyninen tai ylipäätään sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan joustava (tai mitenhän ”fluid” pitäisi suomentaa). Niin tässäkin, ja Kaarel Targo onkin varsin täydellinen roolissa: kuuman fyysinen, elävän lavakarismaattinen – ja upea laulutekniikka. Esimerkkeinä varsinkin leikkisä ”Two ladies” ja riipaisevan upeasti vedetty ”I Don’t Care Much” (nämäkin tietysti esitetty eestin kielellä, mutta biisien nimiä en mistään löytänyt). Monissa produktioissa rooli saattaa olla viileähkö tarkkailija, mutta Targon seremoniamestarin koin henkivän päinvastoin jopa lämpöä ja välittämistä.

Kabaree. Kuvassa Kaarel Targo. Kuva: Siim Vahur.

Cabaret’n  loppukohtaus mahdollistaa paljon luovuutta ja erottaa produktioita toisistaan usein enemmän kuin muut piirteet. Masteroffin näyttämöohje jättää seremoniamestarin lavalle yksin keskitysleirivaatetuksessa juuri ennen valojen sammumista, mutta näin pienimuotoista lopetusta ei nykyään juuri näe. Tässä Hirdwallin ja Romaren toteutuksessa lopetus on pitkähkö mutta kaasuineen ja projisointeineen erityisen onnistuneesti puhutteleva ja vaikuttava.

Kabaree. Kuva: Siim Vahur.

(Nähty: 23.1.2026, Rahvusooper Estonia, Tallinna)