TTT:n Kaikki on kohta hyvin alkaa man-bunilla varustetun beefcake-tyylisen nuoren miehen puoli-itkuisella lyhyellä monologilla. Ajattelin, että tässä asetetaan esityksen tunneilmaston pateettinen perustaso: itkusta lähdetään ja kuolemaan päädytään. Mutta ei tämä ihan niin yksioikoinen juttu ollutkaan. Jopa huumoriakin löytyi.

Alussa huomio kiinnittyy myös näyttämökuvaan: sotkuinen yksiö, jonka sisustuksessa on runsaasti nuoruuden, elämän, voiman symboleita kuten Teräsmies sekä Michelangelon Daavid ja Aatamin luominen – kontrastina vuoteessa heräilevän Rasmuksen AIDSin runtelemalle hahmolle.

Jonas Gardell julkaisi Ömheten-näytelmän, jonka suomennos tässä on kyseessä, vuonna 1989, ja samana vuonna se nähtiin myös tv-elokuvana. Myöhemmin hän laajensi aihetta romaanitrilogiaksi Torka aldrig tårar utan handskar, josta tehty tv-sarja on nähty Suomessakin nimellä Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Tarina sijoittuu 1980-luvun puolen välin Tukholmaan aikaan, jolloin HIV vielä levisi enimmäkseen homomiesten keskuudessa ja AIDS-diagnoosi merkitsi kuolemantuomiota kuukausien, enintään parin viipeellä.

Tampereen-reissun iltaohjelmaa suunnitellessani valitsin tämän lähinnä Gardellin tarinan ja tekstin vuoksi, vaikka odotukseni olivatkin melko matalalla teatteritoteutuksen osalta – homohahmot kun Suomessa useinkin on ohjattu ja/tai näytelty siinä määrin stereotyyppisiksi karikatyyreiksi, että suurimmat tunteet katsomossa ovat vaihdelleet kiusaantuneisuuden ja myötähäpeän välillä. Se, että ohjaajana ja pääosissa oli kolmikymppisiä (itselleni tuntemattomia) nuoria miehiä ei välttämättä tätä ennakko-odotusta suuresti lieventänyt.

Oli hienoa olla väärässä: esitys onnistui puhuttelemaan tunne-elimistöäni lujalla kädellä. Pääparin, Benjaminin (Severi Saarinen) ja Rasmuksen (Juha-Matti Koskela) hahmot tuntuivat aidoilta ihmisiltä ja rakkaus rasitettunakin todelliselta – poissaolollaan loistivat homostereotypiat ja huokeasti yleisöä kosiskelevat kliseiset maneerit. Henkilöhahmot ovat sinänsä ohuita, lähes historiattomia (toisin kuin sarjassa), mikä korostaa onnistuneesti näytelmän ”tässä ja nyt” -aika-asetelmaa. Toinen mainion toimiva valinta on ollut tehdä sivuosista melko stereotyyppisiä: Rasmuksen äidin Saran (Minna Hokkanen) ja isän Haraldin (Vesa Kietäväinen) hyvin ja tarkasti näytellyt hahmot näennäissuvaitsevaisina kaappihomofobeina korostavat pääparin luontevaa uskottavuutta. Samat poolit tarjoavat vielä yhden kontrastin: pääparin aito rakkaus näyttäytyy elävänä verrattuna vanhemepien sosiaalisiksi konventioiksi ja tyhjäksi toimeliaisuudeksi kuivettuneeseen rakkauteen, jossa totunnaistavat ovat korvanneet tunnesisällön niin heidän välillään kuin suhteessaan poikaansakin.

Severi Saarinen ja Juha-Matti Koskela (kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri)

Miika Murasen ohjaus riisuu kyynikon aseista ja onnistuu hiomaan Gardellin tarinasta vielä kirkkaamman timantin. Henkilöhahmojen ohella erityistä ihastusta herättivät monet tilanteet, mm. hienosti rakennetut kohtaukset Rasmuksen oletusta itsemurhasta kylpyhuoneessa ja lopulta kuoleman hetki. Molemmat kohtaukset löytyvät myös molemmista tv-versioista, muttei näin hyvin ja tunneintensiivisesti katsojalle välittyvinä. Myös alussa mainittu näytelmän alkumonologi, joka väliajan jälkeen toistuu ja osoittautuu nyt Benjaminin puheeksi Rasmukselle tämän kuolinvuoteella, toimii hyvin – ja samalla kuittaa alkuperäisversioiden koikkelehtivan aikajanan takaumineen ja ennakointineen.

Vaikka tarinan tasolla puhe on AIDSista, joka toki etenkin 1980-luvulla oli oman äänensä väärti jo sinänsä, näytelmä herättelee myös yleisinhimillisempiä teemoja rakkaudesta, luopumisesta, menettämisestä, kuolemisesta – ja vanhemmuudesta. Toisin kuin tv-sarjassa, näytelmässä on alusta asti selvää, että Rasmus on sairas ja aika rajallinen. Molemmat tietävät Rasmuksen kuolevan ja Benjaminin jäävän yksin – yhteistä tulevaisuutta ei ole, mutta yhteinen rakkaus on, ja se on nyt. Niin kuin rakkauden pitää ollakin.

Vesa Kietävinen ja Minna Hokkanen, taustalla Severi Saarinen ja Juha-Matti Koskela (kuva: Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri)

Tarinan antagonistinen konnan osa on ansaitusti vanhemmilla: Benjaminin vanhemmat ovat poissa hylättyään tyystin poikansa. Rasmuksen vanhemmat puhuvat rakkaudestaan, tosin se kohdistuu pikku-Rasmukseen, omaan rusinapullaan, josta roolista aikuinen Rasmus kuitenkin on kasvanut ulos ryhtyessään elämään omana itsenään. Sen Rasmuksen vanhemmat olivat menettäneet jo aikoja sitten, mutta se eli silti vanhempien toiveissa, rakkauden kohteena sekä suvulle ja pikkukylän väelle kerrotuissa tarinoissa (mainiosti kuvattu ”muihin” projisoitu tuomitseminen ja vihamielisyys: ”kyllä me ymmärrämme, mutta muut eivät”). Kaikki on kohta hyvin, lausuu äiti poikansa kuolinvuoteella tietäen, että kohta ei tarvitse enää teeskennellä, valehdella ja hävetä. Eloton ruumis voidaan haudata sovinnaisuuden muodot täyttäen ja arvokkaasti ilman, että kellekään tarvitsee kertoa pojan häpeällisestä elämästä rakastavana ja rakastettuna ihmisenä.

Vanhempien julmaksi vääristynyt rakkaus näyttäytyy pahuutena. Teksti ja ohjaus kuitenkin kohtelevat hahmoja osin ymmärtäen omaan makuuni ehkä jopa tarpeettomankin lempeästi. Mutta toki on aina hyvä muistaa se, minkä Eino Leino napakasti muotoili Hymyilevässä Apollossa: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Yliymmärtämisen rinnalle on tosin esitettävä myös toinen lainaus sosiaalipsykologi Katriina Järvisen tuoreesta kirjasta Kaikella kunnioituksella – irtiottoja vanhempien vallasta, jossa hän ehdottaa kristinuskon 4. käskyn kirjoittamista uudelleen: ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.” Mitäpä tuohon lisäämään.

(Koettu: 5.11.2014, Tampereen työväen teatterin Kellariteatteri)

Teaseri: