Edustaja (itse itseänsä edustamassa)

Valtteri Raekallion edellinen teos, Mihin valo katoaa, oli mielenkiintoinen yhdistelmä tanssia, tilataidetta ja performanssia tai mitä lie. Pääosassa siinä oli Raekallion väkevän fyysillinen liike, ja muu höhä toki oli kiinnostavaa myös, joten joltisetkin odotukset oli tälle uudelle Edustaja-teokselle. Ennakkotietona oli lähinnä, että luvassa on Raekallion ”fyysistä mielenteatteria Eino Santasen runoihin” ja että bussi lähtee Kiasman edestä.

Ja bussi lähti, ilmeisen täytenä ainakin ensi-iltana. Esitys alkoi saman tien: saimme nauttia Santasen hypnoottisia runoja videolta ”puhuva pää” -meiningillä lähes koko matkan ajan. Kuvan ja äänen synkka oli mitä sattui, ainakin osin ihan selvästi tahallisestikin. Turha paljastaa, mihin bussi meni – kiinnostavampi oli vajaan puolen tunnin matka, ei tosiaankaan suorinta tietä paikasta A paikkaan B, vaan siellä täällä mutkitellen, liekö vain ajan kuluksi vai ennata suunnitellun koreografian mukaan.

Bussimatkan ja hiukan yllättävien aloitusrituaalien jälkeen esitys alkoi (=jatkui) suuressa laatikkomaisessa tilassa, joka oli kahdelta sivulta rajattu 400-500 muuttolaatikosta rakennetuilla seinillä. Tila tuntui elävältä: ennen pitkää muuttolaatikkoseinät alkoivat liikkua samaan aikaan, kun talon ytimistä kaikui jyliseviä teollisuusääniä, kuin surullisen tyhjäksi jätetyn tilan pahaenteisiä sydämenlyöntejä.

Välillä saatiin nauttia hiukan liikkeestäkin: korkokenkäkopsuttelukävelyn lisäksi myös välähdys tuttua Raekallion lähes pelottavan heittäytyvän fyysistä liikettä soolona, samoin väkivaltaliikekieltä toisintava rujo duetto Raekallion ja Mirva Mäkisen välillä. Perinteisinkin nykytanssin silmin tanssiksi tunnistettavaa liikettä oli myös Auri Aholan aistikas soolo catwalk-tyylisellä platformilla Santasen setelirunojen alla.

Sovinnaisen tanssillisuuden sijasta teoksessa runsaammin olivat edustettuina muut poikkitaiteelliset näkökulmat: runous, lausunta, tilataide, installaatio, performanssi, ja mitä muita leimoja sitä voisikaan keksiä monipuoliselle ilmaisulle. Samaan tapaan kuin edellisessä teoksessa, esitys eteni tilasta (tai tilan osasta) toiseen, tällä kertaa tosin, toisin kuin viimeksi, ainakin osin oppaan johtamana. Matkalla koettiin hienoja, hämmentäviä, outoja, hauskoja, epäilytttäviä ja oivallisia etappeja – enimmäkseen Eino Santasen lausumien mitä merkillisimpien runojen ”säestyksellä”.

Paukkupakkausmuovifinaalin jälkeen oli vielä tarjolla glögiä ja Raekallion paistamia vohveleita! Ja Santasen runokirjoja. Ostin tietenkin; erinomaisen hyödyllinen opus: jos joskus maailma tuntuu hetkittäin selkeältä, niin näillä runoilla saa illuusion oitis haihtumaan.

Mielenkiintoinen ja kiehtova esitys, mutta aika pitkällä jo performanssimeiningin puolella, ”perinteisemmän” tanssillisuuden kustannuksella. Pari askelta vielä samaan suuntaan, niin voi olla, ettei oma tanssikiinnostukseni jaksa enää venyä. Mutta tähän venyi vielä hyvinkin!