Tälläkin kertaa Tampereen-reissulla yritin tunkea ohjelmaan sekä teatteria että ravintoloita, mikä on aina haasteellista, niiden molempien optimaalinen nautinta-aika kun osuu samoihin illan hetkiin. Iltoja oli rajallisesti ja mainioita ravintoloita Tampereella monia, joten piti priorisoida: Ravintola C:hen piti ainakin päästä, se kun on aina ollut varma valinta. Tein tälläkin kertaa ikävän tempun ja varasin pöydän teatterin jälkeen, 21.30 – siihen aikaan olin ravintolassa ainoa asiakas yhden hengen pöydässä. Joku sosiaalisempi ihminen voisi kokea tilanteen kiusalliseksi, mutta olipa ainakin oma rauha keskittyä makunautintoihin 🙂 Ja salin puolella ollut Christina Suominen, itse C, teki olon tervetulleeksi, joten karistin kiusaantuneisuuden harteiltani ja nautiskelin.

Alkujuomaksi pyysin jotain hiukan makeaa – ehdotettu cava maustettuna kriikunasiirapilla oli heleän kaunis ja juuri sopivan makea. Lienen maininnut aiemminkin, mutta mainitsen taas, että C:n leipätikut (kuvassa pitsiliinaan kääräistyinä) ovat kerrassaan mainioita.

Oli myöhä ja vain minä olin henkilökunnan yöunen esteenä, joten ajattelin, että pitkä menu on vähän kohtuuton, joten päädyin ihan vain napakkaan alku-, pää- ja jälkiruokaan. Tai no… ehkä juusto kuitenkin, mutta vain yksi! Sankarillinen itsehillintäni menun pituuden suhteen oli ehkä kuitenkin turhaa: C:n parhaiden perinteiden mukaisesti ylimääräisiä tuli koko joukko: kolme amusea, väli-granita, esijälkkäri ja vielä kahvin kanssa petits fours… eli aikomani kolmen ruokalajin lyhyt illallinen sisälsi lopulta kaikkiaan kymmenen eri annosta! Kamala kohtalo ihmispololla 😉 Juomien osalta mielihyvin jättäydyin osaavan sommelierin huomaan.

Eka amuse oli rapeaa (fritattua??) lehtikaalia ja paahdetulla valkosipulilla maustettua majoneesia. Kaali mureni hauskasti suussa levittäytyen valkosipulimajoneesin kyljessä hetkeksi koko makuelimistön ihmeteltäväksi. Herkullinen suupala, vaikka kaalit kategoriana inhokkejani ovatkin.

Seuraavaksi katelautaselle tuotiin espressokupillinen kehnäsienikeittoa, kuohkeaa, kermaista ja vahvasti sienen makuista. Hiukan turhan kuumaa, mutta onneksi on pohjatuuli nenän alla, niin kuin isäni tapasi sanoa.

Pikkupalojen kavalkadin seuraava esiintyjä oli ahventa ja hauen mätiä tomaatti-consommessa, mainio makuyhdistelmä tämäkin.

Alkuruoaksi olin valinnut risottoa tamperelaisen tryffelin kera. Risotto oli luonnollisesti täydellistä niin rakenteeltaan kuin maultaankin. Mutta siis tamperelainen tryffeli – että mitä että?! Kyse on tosiaankin villeistä tryffeleistä, joita paikallinen koira, Brina, vainuaa. Pieniä ovat: ainakin se, josta risoton päälle höylättiin lastuja, oli tuskin sormenpään kokoinen. Maku ei ole ihan sama kuin ”tutun” eteläisemmissä maissa kasvavan tryffelin, mutta selvästi tunnistettava ja herkullinen. Eivät olt karvakuonot suotta kuopineet maita ja mantuja! Risoton kanssa maistui kuiva loirelainen chenin blanc, Savennières Clos de Coulaine 2011.

Tässä välissä raikastettiin  suuta muutamalla lusikallisella lime-granitaa – raikas ja vahvan viileä limeys.

Pääruokavalinnaksi osui hevosen filettä ja poskea paahdetun punajuuren kera. Heppa on herkkua, sitä tulee valittua listalta lähes aina kun sitä on sopivasti tarjolla. Herkkua se oli tälläkin kertaa, niin upeanmakuinen file kuin unelmaisen pehmoiseksi haudutettu poskikin. Päälisuke oli kypsennettyä punajuurta, lisäksi mukana bechamel-pyreetä poltetusta maidosta ja vielä luumuakin. Huikean hienosti yhteensopivat maut, joita lasissa ollut piemontelainen Musso Langhe Nebbiolo 2013 villitsi riemukkaaseen laukkaan.

Kun ruokia valitessani viime hetkellä päädyin ottamaan juuston, houkuttivat mielessäni etenkin aiemmat kokemukset paitsi lähijuustoista myös etenkin ravintolan omista hillokkeista. Juustona oli nyt Mouhijärven mainio Metsuri-punahomejuusto ja sen kanssa vanhaa tuttua, juustolle täydellisesti sopivaa suppilovahverohilloketta sekä näkkäriä. Juomana oli punainen makea Banyuls Grand Cru Baillaury 2005, aiemmin lähinnä suklaajälkiruokien kanssa nauttimani viini, joka toimi myös tämän yhdistelmän kanssa kovinkin hyvin.

Pehmeän laskun jälkiruokailuun tarjosi esijälkkäri: pieni pallo voijäätelöä, vaniljakreemiä, keksiä ja mustaherukkaa – herkänmiedot maut tarjoiltuna hauskasti petrimaljan kaltaisesta lasikiposta.

Varsinainen jälkiruokavalintani oli luomusuklaata kriikunan kera. Kriikunalla aloitettiin alkujuomassa, joten sen makuun oli hyvä alkaa myös lopetella illallista. Suklaa tuli kauniina kakkarana, jossa hiukan sukaakakkua ja runsaasti suklaamoussea – lisäksi päällä hyytelömäistä suklaatahnaa. Suklaata oli myös ganachena, jonka päälle oli aseteltu kriikunatäytteinen sokeripallo. Kriikunaa löytyi vielä granitana, ja sen päällä kriikunan siementen sydämistä tehtyä jäätelöä – pehmeästi marsipaaniin vivahtavaa erinomaista herkkua! Viini, Brumont Château Bouscassé Brumaire 2009, osui hienosti niin suklaalle kuin kriikunallekin.

Jälkiruoan jälkeen kävi taas mielessä, että pitäisikö jo päästä ihmiset nukkumaan (itseni mukaan lukien), mutta vanhat muistot mielenkiintoisista juomista ja makeisista kahvin kera veivät mukanaan pimeälle puolelle, ja tilasin sittenkin espresson – mutta vain sinkkuna! Ja sen kera perinteiseen tapaan jotain outoa juomaa.

Taas se kannatti: sain juurikin Kyrö Distilleryn Juuri-nimistä juomaa, ilmeisesti ensimmäisiä kaupallisia tuotteita, joita isokyröläinen uusi tislaamo on tuonut markkinoille ennen kuin varsinainen tavoitteena oleva tuote, kotimainen ruisviski, on kypsynyt myyntikuntoon. Tämä grapankaltainen kirkas tisle oli sekin jo varsin mainiota: sekä tuoksussa että maussa selvä rukiin maku. Toki aavistuksen raaka alkoholisuus, mutta digestiivinä vetää ihan vertoja grapoille, eau de vie’ille ja muille ulkomaanpontikoille.

Myös pieniä makeita tuotiin pöytään: suklaatryffeli, tyrnimarmeladi ja suklaakonvehti. Suklaa, kirkas tisle ja espresso – täydellinen päätös erinomaiselle aterialle. Taas kerran, C:ssä.

(Koettu: 5.11.2014)