”Miitä maailman ääris on mitä Poris ei oo?” kysyy isä nuorelta Pertti Niemiseltä ennen tämän lähtöä merille. No: vapaus, freedom ja liberté!

Tampereen teatterikesän Off-ohjelmistoa selatessani osui silmiini Dingo-musikaali. En ole oikein koskaan osannut olla minkään muusikon tai bändin intohimoinen fani, en Dingonkaan, mutta toki yhtye oli tuttu nuoruudestani 1980-luvulla. Taisipa pikkusisko soittaa levyjä kotonakin. Musikaalia on edellisinä kesinä esitetty Raumalla ja Hämeenlinnassa, ja ”kesäteatteri” genrenä on harvoin onnistunut puhuttelemaan. Niinpä ensin vähän vieroksuin, mutta viimeistään Saska Pulkkisen nimi pääosassa sai ostamaan lipun.

Dingo-musikaali. Kuva: Harri Hinkka.

Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan käsikirjoittama ja Kanervan ohjaama musikaali kertaa Neumannin ja Dingon historiaa noin kymmenen vuoden ajalta koulusta eroamisesta 15-vuotiaana yhtyeen ensimmäiseen hajoamiseen 1986. Merille lähdetään (Rio ohoi) ja palataan takaisin ”persaukisten porilaisten” pariin. Mieli vie ”kohti unelmia maalla, merillä tai Porissa”. Äiti kannustaa (”sä näit kultaa vaikkei hiekka sun käsissä ollu märkää santaa kummempaa”) ja isä lannistaa (Porista ”ei ole ennenkään taivaisiin kivuttu” (mikä muuten ei ihan pidä paikkaansa: Jorma Uotinen teki kansainvälistä uraa jo noihin aikoihin)). Neumann on kuitenkin ”muusansa valinnut eikä pelkää”. Bändi syntyy ja sille löytyy tyyli äidin kaapista (Lakatut varpaankynnet). Tyttöystäväkin, Devil, tulee mukaan kuvioon (Hän on se). Kykyjenetsijä vakuuttuu voimabiisistä (Sinä ja minä) ja pian on mukana sutkin oloinen managerikin. Neumann näyttäytyy tunneherkkänä, mutta bändin kipparina myös aika yksiniitisenä johtajana – ”porilainen diktatuuri” tuo muutoksia bändin kokoonpanossa (Lähden taas). On huikeita esityksiä (mm. Autiotalo), mutta lopulta koittaa Nivalan keikka, viimeinen. Sillä erää.

Dingo-musikaali. Kuvassa Saska Piulkkinen ja Sinikka Samlinen. Kuva: Harri Hinkka.

Dingon biisit ovat toki tuttuja – yllättävän paljon huomasin tietäväni sanoituksiakin. Niissä on sujuvuutta ja näppäryyttä, paikoin hitunen nerokkuuttakin, mutta omaan makuuni ne eivät ihan kestä tarkempaa analyytista syynäystä – toisin kuin vaikkapa monet Juicen sanoitukset; ehkä epäreilu vertailu, mutta minkäs teet, kun Tampereella ollaan. Jos Juicella moni biisi on kokonaisuutena, alusta loppuun, nerokasta kielen ja sisällön kehittelyä, Dingon sanoitusten hienous on sirpaleisempaa värssyissä, sanavalinnoissa ja loppusoinnuissa. Mutta sekin riittää: tekstikatkelmat virittävät eläviä mielikuvia – ja varsinkin heijastavat tunnetiloja, juuri kasvavia nuoria puhuttelevia. Vaan ei pelkästään nuoria – esimerkiksi Levoton tuhkimo sisältää yhden osuvimmista (käänteis)kuvauksista kipeästä yksinäisyydestä iästä riippumatta ”Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii / Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin.”

Muistikuvani Neumannista esiintyjänä on hyvin fyysinen: omalakista kokovartaloliikettä, notkumista mikkiständillä, jne. Siksi Saska Pullkinen juuri tässä roolissa herätti kiinnostuksen, hän kun on fyysisenä näyttelijänä erityisen taitava: vartalon ja gestiikan poikkeuksellisen monipuolinen ja tarkka hallinta, kuin tanssijalla, toimi roolissa hienosti – eikä mainio laulutaitokaan haitannut, mm. Neumannin kiekaisutkin kuulostivat autenttisilta. Muutkaan bändit pojat (Patrik Hvitsjö, Taneli Läykki, Pyry Smolander, Olli Tulkki) eivät todellakaan olleet mitään ”kesäteatteritasoa”, samoin Matleena Junttanen tyttöystävä Devilinä oli onnistunut roolisuoritus. Sinikka Salminen ja Eppu Salminen tekivät ison kasan pienempiä rooleja, joista moni on kirjoitettu vähän karikatyyrisemmin – mainioita tulkintoja olivat esim. Poliisi ja Kykyjenetsijä sekä Puosu ja manageri Lasse Norres. Varsinainen livebändi urakoi kiitettävästi biisit, joita luulen bonganneeni noin 15 – useimmat musikaalihenkisesti tarinaan nivottuina, mutta pari myös isommin konserttimaisesti esitettynä.

Dingo-musikaali. Kuvassa Pyry Smolander, Patrik Hvitsjö, Saska Pulkkinen, Taneli Läykki ja Olli Tulkki. Kuva: Harri Hinkka.

Dingosta ja etenkin Neumannista noteerasin jo nuoruusvuosinani positiivisella tavalla vaihtoehtoisen maskuliinisuuden. Toki näyttävästi pukeutuvia ja meikkaaviakin miehiä oli rock-bändeissä tuolloin muutoinkin, mutta ehkä Dingossa näin – tai halusin nähdä – ajan miesihanteelle epätyypillistä herkkyyttä ja pehmeyttä. Se tuli musikaalissakin hienosti esiin (vaikkei se onneksi olekaan enää niin poikkeuksellista).

Dingo-musikaali ylitti reippaasti odotukset. Katsomossa tuntui olevan Dingo-faneja, jotka lauloivat monissa kohtaa mukana, mutta antoisa oli nostalgiamatka myös ei-fanille.

”Hyvää päivää, olen palannut kotiin taas / Pyydän, älkää tehkö muistoistani vankilaa” (Jokainen aamu).

Koettu: 6.8.2024, Tampereen komediateatterin ulkoilmanäyttämö, Tampereen teatterikesän OFF-ohjelmistossa