Syntiooppera

Turkulainen Tanssiteatteri ERI vieraili Oopperan Alminsalissa Tiina Lindforsin teoksella Syntiooppera. Lindfros, ERI ja teoksen nimi nostivat odotukset korkealle – eikä suotta, esitys oli upea ja jätti mielen suloiseen vaivauksen tilaan pitkähköksi aikaa, mikä on aina onnistuneen taidekokemuksen varma tunnusmerkki.

Vaikka narratiivi ei nykytaiteessa itseäni yleensä kauheasti jaksa hetkauttaa, tässä merkityssisällöt olivat sen verran vahvasti tarjolla, että niitä ei voinut jättää huomiotta. Kristillisessä, etenkin katolisessa, perinteessä on määritelty 7 kuolemansyntiä, paheita, jotka rikkovat ihmisen suhteen  Jumalaan ja johtavat näin hengelliseen kuolemaan: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Näitä mukaillen Lindfors oli laatinut oman listansa: kateus, ahneus, mustasukkaisuus, himo ja tappo.

Synnit muodostavat kukin oman episodinsa teoksessa ilman ainakaan selvää tarinallista yhteyttä keskenään. Kullekin on valittu biisinsä: ooppera-aaria, lied, tms. Tyypillisesti episodi alkaa biisin tekstin suomenkielisellä lausunnalla, jonka jälkeen alkukielinen laulu tulee mukaan tanssin kera. Niin, ”tanssin kera”: tanssi jää usein hiukan sivuosaan, kun lausuja ja laulaja vievät karismallaan ja ilmaisuvoimallaan pääosan näyttämöllä – mutta Syntioopperahan tämä onkin eikä Syntibaletti. Birgitta Ulfsson, 85 v., tulkitsee tekstejä pysähdyttävästi – hänen lausuessaan ei lavalla tapahdu juuri muuta, mikä on fiksu dramaturginen valinta, koska ei mitään muuta kukaan huomaisikaan. Myös 50 vuotta nuorempi mezzosopraano Essi Luttinen osaa vaikuttavan näyttämöilmaisun ja tulkitsee biisit vangitsevan tunteikkaasti. Iältään näiden puoliväliin sijoittuvan Tiina Lindforsin korografiat ovat mielenkiintoisia ja kiitettävän napakoita – muutenkin koko esitys on hyvin tiivis ja tarpeeton höhä on hiottu pois: 50 minuutissa käsitellään 5 syntiä, prologi ja epilogi ilman sen enempää kiireen kuin pitkästymisenkään tunnetta. Mitään en leikkaisi pois.

Harmillisen harvat tanssiosuudet jäivät erityisesti mieleen, yhtenä sellaisena kuitenkin Lassi Sairelan huikea esitys ilmatäytteisessä sumo-henkisessä punaisessa puvussa Ahneus-episodissa, jossa musiikkina sopivasti Donizettin Lucrezia Borgasta Orsinin juomalaulu ”Il segreto per esser felici” (”onnellisen elämän salaisuus”, joksi laulussa paljastuu nauttiminen nyt, huomisesta kun ei tiedä – ja moisen synnin palkka tietenkin on kuolema).

Joidenkin syntien kohdalla valittujen biisien kytkentä on epäsuora (esim. Mustasukkaisuus ja Mozartin Figaron häiden ”Porgi, Amor”) tai siinä määrin ehkä tekijöiden tulkintojen varassa, ettei ihan avaudu. Vieläkään, edes parin viikon kypsyttelyn jälkeen, en ole löytänyt oivallusta, miten Himoon kytkeytyy Goethen balladi Erlkönig, joka Schubertin liidinä (etenkin Luttisen tulkitsemana) on intensiivinen ja ahdistusta enemmänkin kuin himoa henkivä. Tanssiosuus taisi tosin pitää sisällään seksuaali(väkivaltai)sempia viitteitä kuin Goethen/Schubertin biisi, jonka kanssa paremmin sopikin yhteen seuraava, Järnefeltin Berceuse, hautajaismusiikkina suosittu kehtolaulu.

Epilogi päättyy Händelin Rinaldo-oopperan hienoon Almirenan aariaan ”Lascia ch’io pianga”, jossa Luttinen taas loistaa. Käsiohjelman mukaan tämä ”nostaa lopun tunteeksi toivon ja valon” – ei varmaankaan biisin varsinaisen sisällön kautta, mutta ehkä tämä pitää nähdä alluusiona, saavathan Händelin Almirena ja Rinaldo lopulta toisensa, aarian aikaisesta luopuneen epätoivosesta tunnelmasta huolimatta 🙂

Vaikkei merkitykset aina ihan siis avautuneetkaan, niin kokolailla hieno ja etenkin vaikuttava teos!

(Nähty: 28.3.2014, Alminsali)