Kaunotar ja hirviö – Torresin mestariteos

Tunnetut sadut ovat viime aikoina herättäneet nykykoreografien kiinnostusta: The Royal Ballet’ssa Christopher Wheeldon loi pari vuotta sitten Covent Gardenin lavalle huikean baletin Liisa ihmemaassa, ja nyt omaan Kansallisbalettiimme Javier Torres on valmistanut uutukaisen teoksen Kaunotar ja hirviö, jonka kantaesitys oli vain muutama viikko sitten. Satujen voidaan nähdä ilmentävän ja toisintavan kollektiivisen tiedostamattoman sisältöjä, joten taiteenteon materiaalina ne ovatkin oivallisia.

Torres on kotoisin Meksikosta, josta Keski-Euroopan kautta löysi tiensä Suomeen 1980-luvun lopulla. Suomessa hänen mukaansa ”oma hiljaisuus voi kasvaa” – epäilemättä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hän on täällä viihtynyt: Kansallisbalettin tanssijana viitisentoista vuotta, minkä jälkeen opettanut ja tehnyt koreografioita meillä ja muualla, ja puhuu suomeakin varsin hyvin.

Torres ei ole vain koreografi vaan on pitänyt käsissään kokonaisvastuun myös teoksen visuaalisesta puolesta ja koostanut musiikinkin. Hyvällä syyllä tätä vois siis sanoa juuri Torresin mestariteokseksi. Sellainen se todellakin on – visuaalisesti, musiikillisesti ja etenkin tanssillisesti suurenmoinen kokemus! Näin teoksen kaksi kertaa (7. ja 14.3.2014), hiukan eri miehityksin.

2014-02-25 17-38-58 IMG_9174

Javier Torres (keskellä) Pro Opera ry:n Leena Nivangan ja Sami Sykön haastetaltavana 25.2.2014.

Kaunotar ja hirviö edustaa satujen ja folkloren tyyppikategoriaa, jossa neito naitetaan eläinpuolisolle: sadussa nuori kuningas Aleksander (Oskari Nyyssölä, jonka taitoja nähtiin vastikään Balettioppilaitoksen tanssijoiden workshopissa) noidutaan rumaksi Hirviöksi (Michal Krčmář/Tuukka Piitulainen); aluksi vastahakoinen Belle (Edita Raušerová/Linda Haakana) lopulta rakastuu Hirviöön, jolloin taika raukeaa jaHirviö muuttuu kauniiksi nuoreksi mieheksi, jonka kanssa Belle viettää elämänsä onnellisena loppuun saakka.

Klassinen satu on kerrottu monina versioina – Torres kasasi omansa, joka on kirjattu myös käsiohjelmaan. Musiikkikin oli olemassa: Torres kävi läpi suuren osan italialaisen Ottorino Respighin tuotantoa, josta pääosin koosti musiikin balettiin. Osin johtoaihehenkinen kokonaisuus toimii mainiosti tukien tarinan tilanteita ja tunnetiloja. Teoksen visuaalisuus on tanssin ohella sen upeimpia piirteitä: sadunomaisuuden hienosti tavoittavasta skenografiasta vastaa Torres itse yhdessä Annukka Pykäläisen kanssa ja puvustuksesta Oopperan vakiopuvustusnero Erika Turunen. Silmäkarkkia kaikenikäisille! Myös projisointeja käytetään tehokkaasti – vaikuttavana ykstyiskohtana mm. näyttämön reunan ylälaidasta yleisöä tarkkailevat suuret hirviön silmät.

Torresin mukaan paritanssit, pas de deux’t, eivät ole hänen vahvuuttaan, koska on tanssinut enemmän solistisia rooleja. Niinpä hän otti suunnitteluun avukseen Kansallisbaletin tšekkivahvistukset Michal Krčmářin ja Edita Raušerován, jotka myös tanssivat pääparin roolit ensi-illassa ja myös ekalla kerralla, kun itse näin baletin. Yhteistyö kannatti: pas de deux’t ovat upeita – eivät suinkaan pelkkää ballerinan loistoa kavaljeerin kannattelemana, vaan sisältävät runsaasti näyttävää liikettä molemmille. Hiukan alkoi käydä jo kundeja sääliksi, kun lopun grand pas de deux’ssäkin jatkui sama isojen hyppyjen, loikkien ja varsinkin nostojen loppumaton kavalkadi, joka toki katsojalle on mitä nautittavinta antia. Vaikuttavaa liikettä miestanssijoille oli myös mm. lannevaatteisiin puettujen roomalaisjumalien klassisessa liikemateriaalissa ja soturien sähäkässä taistelukoreografiassa, joka kirvoittikin ensimmäiset väliaplodit molemmilla kerroilla.

2014-03-07 20-33-03 IMG_9218

Orkesteri palailee väliajalta

Jos kokeneet ensitanssijat Edita Raušerová ja Michal Krčmář loistivat Bellenä ja Hirviönä, eivät lainkaan heikommiksi jääneet toisella kerralla esiintyneet monipuolinen ja ilmaisuvoimainen Linda Haakana ja nuori lupaus (tai lupauksen mielestäni jo paljolti lunastanutkin) Tuukka Piitulainen. Erityisen hienoja parikohtauksia oli toisessa näytöksessä: jo mainittu lopun grand pas de deux’n lisäksi varsinkin surevan hirviön unien pas de deux, jonka kehyksenä oli perinteinen parinkymmenen ballerinan ”valkoinen baletti” hameineen ja kopisevine kärkitossuineen – unijakso oli ehkä koko teoksen kaunein. Tosin hyvä ehdokas kauneimmaksi on myös toisen näytöksen avaus, jossa satumaisen sininen makuuhuone ikkunassa mollottavine täysikuineen on juuri sopiva ympäristö Bellen hienon herkänkauniille soololle, jota säestivät viulisti ja pianisti näyttämöllä muun orkesterin ollessa vaiti.

Torres osaa myös upeat joukkokohtaukset: autereensiniset tuulen henget, kultaisten neitojen häikäisevän hieno esitys, miesruusujen kepeän ilmava kukkaistanssi – unohtamatta suurimpia joukkokohtauksia nymfeineen, fauneineen, tuliperhosineen ja muine fantasiahahmoineen. Muita huimia puvustuksen ja maskeerauksen taidonnäytteitä olivat epäilemättä erityisesti lapsille suunnatut hahmot, kuten Pikku-Hirviö, pitkäkorvainen karvajalkainen pupuporukka ja kissahahmot rapsuteltavan muhkean Thelma-taloudenhoitajakissan johdolla.

2014-03-14 20-07-42 IMG_9292

”Nice chianti” väliajalla

Torres kertoi valinneensa romanttisen baletin rakenteen, koska se oli sopiva väline kertomaan tarinaa muutoksesta ja muutoksen hyväksymistä – hänen sanojaan mukaillen: muutoksen ottaminen halukkaasti vastaan johtaa parempaan elämään. Torres ei tarkemmin eritellyt, mitä muutoksia hän tarkoitti, mutta tokihan tarina on niitä tulvillaan: Hirviön fyysiset muutokset ovat tarinan tasolla ilmiselviä ja jossain määrin näkvyissä myös liikkeissä. Mielenkiintoisempaa pohdittavaa tarjoaa huvittelu tarinan alatekstin mahdollisilla tulkinnoilla: Belle oli aluksi ylikiltti isintyttö, jonka suhdetta isään, ainoaan vanhempaan, voisi kuvailla oidipaalisen (elektraalisen?) riippuvaiseksi, mikä myrkytti suhteet muihin miehiin, jotka siksi vaikuttivat Bellen silmissä pedoilta ja hirviöiltä – vasta, kun Bellen suhde isään ”normalisoitui”, hän näki Hirviön tilalla kauniin ja rakastavan nuoren miehen; onnistuntunut ”isäfiksaation” ratkaiseminen mahdollisti ”terveen” parisuhteen mieheen. Juu, Freudhan se siellä nostaa rumaa päätään 🙂

Ja missä Freud, sieltä ei ole Jung kaukana arkkityyppeineen. Itseään voi viihdyttää myös pohtimalla Hirviötä Bellen varjon, persoonan torjutun osan, ruumiillistumana. Belle asui isänsä kotona, jonka seinillä oli isoja kuvia Pegasoksesta, runouden, viisauden ja hengellisyyden mytologisesta ylevästä symbolista; hän teki kotitöitä uuraasti ja vastasi marttyyrinomaisesti huushollista – omat halunsa ja tarpeensa kieltävän ylitunnollisen kiltin tytön perikuva siis. Tähän sopimattomat piirteet piti kieltää: maalliset nautinnot, seksuaalisuus, omien halujen täyttymys. Hirviö sen sijaan oli juuri tätä kaikkea; se kuvataan vahvojen tunteiden (viha, suru, rakkaus) ohjaamana ja aistillis-lihallisten virikkeiden ympäröimänä petona, hyvin fyysisenä hahmona, mitä ilmentävät suuret terävät voimakkaat päättäväiset liikkeet, erityisen maskuliiniset raamikkaat tanssijat – jopa kehollisuutta korostava puvustus nahkahousuineen (ennen ja jälkeen Hirviö-pahapoika-kauttaan Aleksander näyttää pukeutuvan kiltimmin kangasvaatteisiin).

Hirviö/Varjo edustaa siis Voiman pimeää puolta – eikä ihme, olihan velho (Salla Eerola), joka baletin avauskohtauksessa Aleksanderin alun perin muutti Hirviöksi, aivan ilmetty Darth Sidious kumaroine asentoineen, ylisuurine huppuviittoineen ja taikavoimaa sinkoavine käsieleineen 😀 Jungilaisen ajattelun mukaan itseltä kiellettyjen asioiden, varjon, jatkuva torjuminen johtaa pahaan; sen sijaan varjonsa tulisi kohdata (Bellen ystävyys Hirviön kanssa), ja se pitäisi omistaa (Bellen ja Hirviön/Aleksanderin rakkaus), integroida torjutut peroonan piirteet osaksi tietoista tajuntaa.

Mutta psykohömppä ja populaarikulttuurialluusiot sikseen. On mahtavaa, että Kansallisbaletti on taas panostanut täysin uuden täyspitkän tanssiteoksen luomiseen – ja vielä hienompaa, että tuloksena on jälleen erinomaisen upea teos ja vaikuttavat esitykset!

(Nähty: 7. ja 14.3.2014)

Traileri Youtubessa: