Spis on yksi näitä tuoreita, modernia pohjoismaista ruokaa tarjoavia ravintoloita, jotka kiinnittävät erityistä huomiota raaka-aineisiin. Pääosassa se kehuu pitävänsä kasviksia, mikä ei ihan turhaa puhetta olekaan. Tämä oli toka kerta Spisissä, tällä kertaa hankalan porukan kanssa, mukana allergikkoa, pesketaaria, ym. ruokavaivaisia väkeä.

Spisillä on ainakin viikonloppuna kaksi kattausta per ilta, mikä on sikäli kätevää, että klo 17 kattauksesta henkilökunta huolehtii porukan ulos reippaasti ennen klo 20 eli ilta ei pääse vahingossa lirvahtamaan pitkäksi, mutta sikäli ikävää, että alkuillassa on tarjolla menuvaihtoehdoista vain lyhyt versio. Tällä porukalla pitkä menu tosin olisi voinut jäädä haaveksi muutoinkin, joten ihan jees, lyhyellä mentiin. Siinä oli 4 varsinaista ruokalajia, mutta kun kaikki ekstrat (amuset, välisorbetti, esijälkkäri) laskee mukaan, saimme maistella peräti 9:ää eri luomusta. Ei huonosti ”lyhyeksi” menuksi.

Alkuun tuli otettua Autréaun samppanjaa, oltiinhan juhlistamassa yhden seurueen jäsenen ikääntymistä. Ekaa kertaa pääsin suutuntumalla tutustumaan Riedelin O-sarjan samppanjalasiin, mielenkiintoinen ja toimiva tuttavuus. Samppanjan kera maistui pienet suolapalat: ohuella näkkärinpalalla muutama tippa hapankaalimajoneesia herätteli mukavasti makunystyröitä.

Toinen setti suolapaloja tuli laudanpätkällä: pieniä juurespaloja, joissa oli aito maku ja juuri sopivaksi kypsytetty suutuntuma. Yksinkertaista, kaunista ja maistuvaa.

Edelliset olisivat jo käyneet amuse-boucheista, mutta ei, se oli vasta tulossa: sieni-vorschmack piparjuurismetanan kera. Harmillisen pieni nokare erinomaisen maukasta, vahvasti metsäsieneltä maistuvaa möhnää. Olen perinteisemmän eläinperäisen vorschmackin suuri ystävä, mutta tämä kasvisversiokin oli varsin upea yllätys.

Ensimmäinen ”varsinainen” ruokalaji oli sekin puhtaasti kasvispitoinen: puna- ja keltajuurta. Keltajuuri oli fermentoituna raasteena, punajuuri tuli monessa muodossa: moussena, paahdettuna, jne. Punajuuri on herkkua, ja niin taas. Etenkin paahdettu punajuuri oli täydellinen pari juomalle, uusiseelantilaiselle Woollaston Sauvignon Blancille (2012), joka toki toimi muunkin annoksen kanssa moitteetta. Spisissä nähtävästi jokaiselle varsinaiselle ruokaljille on mietitty leipä – tässä se oli pieni pyöreä manttelinnapin kokoinen lämmin vehnäleipä, joka ei edes kaivannut voita niskaansa.

Vasta viides annos, toinen varsinainen alkuruoka, piti sisällään kuollutta eläintä. Kampasimpukan liha oli saanut kaverikseen palsternakkaa ja hentoisesti laventelia. Hienoja, herkkiä ja herkullisia makuja kaikki ja osuivat myös hyvin yhteen juoman, loirelaisen Domaine de Montcyn romorantin-rypäleestä tehdyn viinin kera. Leipänä siemenillä höystettyä mallasleipää. (Pesketaari sai perunalle ja sipulille perustuvan kasvisannoksen.)

Ennen pääruokaa olikin jo hyvä raikastella suuta, ja siihen tehtävään oli onnen omiaan pieni knööli raikasta makeanhapahkoa omenasorbettia.

Pääruokana oli peuraa käristyksenä ja wallenberginä seuranaan palsternakkapyrettä, peruna-confit ja puolukkaa. Molemmat peurakomponentit olivat erinomaisia, wallenberg-pötkylät liki taivaallisia etenkin täsmäpunkun (Jean-Paul Brun L’Ancien Beaujolais (2012)) ylevöittäminä. Kasvikset toimivat peuran seuralaisina myös hyvin, tosin puolukkaa eivät omat makumieltymykseni olisi annokseen kaivanneet, vaikkei se haitaksikaan ollut. Rosmariinileipä sopi pehmeään riistan makuun mainiosti. (Pesketaari pöydän toisella puolella sai hyvännäköisen lohiannoksen.)

Esijälkkäri toi makumuistuman lapsuudesta: hopeatoffeemousse, jonka päällä kurpitsa-crumblea. Mieto mutta herkullinen, selvästi tunnistettava hopeatoffeen maku. Tämä tosin ei tarttunut hampaisiin niin kuin se lapsuudenaikainen 🙂

Pahaksi onneksi töpeksin enkä tullut ottaneeksi kuvaa jälkiruoasta, joka perustui vehnään ja Maraboun maitosuklaaseen. Suklaa oli jonkinlaisena tanakkana moussena (lienee väärä termi tosin.. ei ehkä mousse muttei markiisikaan), ja vehnää oli monessa muodossa, mm. raksuina ja jäätelönä (!) Ei todellakaan heikko eikä edes keskinkertainen annos, mutta ei ehkä ihan yhtä erinomaista tasoa kuin lähes kaikki aiemmat. Viininä toimi hyvin sopivan makea Robert & Bernard Plageoles’n Loin de L’Oeil (2010) ranskanmaalta.

Kahvin kera saatiin pieniä makeita, jotka tarjoiltiin hauskasti jättimäisen lego-palikan nystyiltä: lakua, väinönputkella maustettu vaahtokarkki ja kurpitsansiemenöljykarkki (!) Espresson kyytipoikana maistui itselleni uusi tuttavuus, calvados-tyylinen Rönnvikin Kamrer VSOP, kotimaiseksi omenatisleeksi yllättävänkin pehmeän ja lempeän makuinen jalo juoma.

Kasvikset, kuten odottaa saattaa, olivat koko lailla erinomaisia kautta linjan, mutta herkullisia olivat myös eläimet, peura etunenässä. Viinit olivat mielenkiintoisia ja toimivat poikkeukstta hyvin, punajuuren ja peuran kanssa jopa täydellisesti. Palvelu oli hyvää ja perusystävällistä. Ympäristö vähän repsottava valitun tyylin mukaisesti, tuoli-pöytätila vähän ahdas täysikasvuiselle miehelle, mutta menetteli. Taannoinen eka kerta ei ollut lainkaan huono sekään, mutta tämän kokemuksen jälkeen piti korjata arvioita reippaasti ylöspäin omassa rankingissäni.

(Käyty: 8.3.2014)