Mihin valo katoaa?

Valtteri Raekallion teos ”Mihin valo katoaa” asettaa odotukset jo johonkin muualle kuin normitanssiteokseen: esityspaikasta on kerrottu ennakolta vain, että ”esitys alkaa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsan lämpiöstä, josta yleisö kuljetetaan esityspaikkaan”. Parikymmentä meitä siinä lämpiössä hetken haahuili, kunnes meidät heitettiin ulos ja johdateltiin kulkueena läheiselle virastotalolle, jonka väestönsuojan uumeniin katosimme – liekö sinne valokin kadonnut, myöhä ja pimiä ainakin jo oli.

Ennakkotietojen perusteella (”matka tiedostamattomaan muistojen ja unien huoneissa”) teoksessa on mahdollisesti kyse henkilökohtaisesta tutkistelusta, mutta itse kun en narratiiveja nykytaiteesta ole innokas kaivamaan, en niistä tässäkään juuri piitanut. Sen sijaan muutoin varsin kiehtova kokemus: jonkinlainen nykytanssin, performanssin, tilataideteoksen, installaation, jne. kollaasi. Mutta mitäs näitä määrittelemään, antaa kokemuksen virrata päin tajuntaa – ja sen alle.

Teoksen alussa (ellei alku ollut jo tuo retki lämpiöstä väestönsuojaan) Raekallio seisoo kirjojen muodostaman kehän sisällä pitkässä trenssissä ja liikahtelee ja syöksähtelee ympäriinsä ottaen välillä intensiivistä, maanistakin, katsekontaktia katsojiin. Lopulta hän ”putoaa” betoniportaita alas pahan näköisesti, nousee alatasanteella kuitenkin tolpilleen ja juoksee ovesta syvemmälle väestönsuojan syövereihin. Hiukan hämmentyneinä köpötämme perässä seuraavaan tilaan, jossa Auri Ahola oranssien huomiovalojen hämyssä lähes alasti jonkinlaisen mudan peitossa liikehtii eläimellisesti, alien-henkisesti; myös hän ottaa hiukan häiritsevälläkin tavalla intensiivistä katsekontaktia. Ja juoksee ennen pitkää taas ovesta syvemmälle väestönsuojan onkaloihin, ja me tapailemme polkua perässä.

Näin jatkellaan, 5-10 eri tilaa, joissa on tai tapahtuu jotakin, kukaan ei ohjaa selkeästi eteenpäin, joku yleisöstä aina lähtee esiintyjän perään seuraavaan tuntemattomaan tilaan ja muu väki seuraa. Hieno tapa heilauttaa yleisöä vähän hämmennyksiin: tässä ei ihan normibiisä olla kuluttamassa, hyvinmääritellyssä tutunturvallisessa katsojan roolissa. Kussakin tilassa kukin meistä etsii sopivan paikan, missä seista ja tarkkailla esitystä – joskus tosin tulee valittua paikka, johon alkaa vaikkapa valua suihkuvettä ja siinä lilluvia paperilaivoja.

Joissakin tiloissa ei tapahdu juuri mitään: kävellään läpi vaikkapa pienen huoneen, jonka lattialla on mustaa oudonkiiltävää purua, josta pilkistää pieniä nukenkäsiä kuin maan alta kurottaen. Purulle astuesssa (on kai siinä lattia alla..?) kuuluu hentoja räsähdyksiä kuin munankuorilla kävellessä. Pysytään skarppina. Yksi huone on kuin perheen olohuone tv-takkoineen ja nurkassa istuvine mummuineen… kenenkäs nurkissa tässä oikein kuljeskelen ja kenen elämää tirkistelen?

Tirkistelyfiilis jatkuu matkan etäisimmässä salissa, isohkossa tilassa, jossa on pitkiä penkkejä, joille ymmärrämme istuutua, kun Raekalliokin vaiti istuutuu vastapäiselle kallionlohkolle. Voisiko tätä kuvailla teoksen grand pas de deux’ksi – jonkinlainen kulminaatio se on, ja teoksen pisin yksittäinen episodi joka tapauksessa. Voyeristinen on olo, tässä kun tuntuu olevan jonkinlainen reipas riita tai muu kahden voimakastunteisen henkilön intensiivinen kohtaaminen, purkaus, jonka todistajiksi olemme ”joutuneet”: erittäin vahvaa ja fyysistä jatkuvaa liikettä, syöksyjä, juoksuja, nopeita suuria liikkeitä lähes yleisöä hipoen. Osin jotenkin eläimellistä, viskeraalista, aggressivistakin? ”Normaalin” ihmisliikelaadun ylittävää, vai alittavaa? Vaikkakin epäilemättä harkitusti koreografioitua, vaikutelma jää vahvasti sisältä villinä kumpuavasta liikkeestä, joka tulee jostakin syvältä (sinneköhän se valokin katosi?) Varsin hurjaa ja vangitsevaa koettavaa!

Tanssijoiden kadottua tilasta löydämme taas tietämme takaisinpäin… eri tilojen (tilateosten?), tai samojen mutta erilaisten, läpi – osin aiemmin tuttuja juttuja bongaten, osin uppo-outoja. Hämennystä, yllätystä, oudoksuntaa, ihmetystä, herkistystä, ihastusta tarjonnut noin tuntinen teos päättyy katarttisen kauniiseen laulantaan (sopraano Sinikka Raekallio, Richard Wagnerin Träume), jonka äärelle hiljennymme, niin tanssijat kuin yleisö, niillä samoilla karuilla betoniportailla, joita pitkin Raekallio syöksyi alussa alas.

Kovasti ufo, outo ja hämmentävä teos – mutta mitä parhaimmalla tavalla! Hieno kokemus, mikä lieneekään!

2014-02-25 19-46-30 IMG_9185

(Koettu: 25.2.2014)