Hyvä paha Kullervo

Savonlinnan oopperajuhlien uustuotanto Aulis Sallisen Kullervosta on samaan aikaan sekä sekä upea että häiritsevä. Tuotanto on upea ja ooppera on vakuuttava, sen sijaan häiritsevä – eikä pelkästään hyvällä tavalla – on kerrottu versio Kullervosta.

Libreton kansisivulla todetaan, ilmeisen tarkasti sanat asetellen: ”Libretto säveltäjän kirjoittama Kalevalan ja Aleksis Kiven näytelmän rakenteen pohjalta.” Sallinen kertoo jossain määrin eri tarinan kuin Kalevala ja Kivi, vaikka rakenne, henkilögalleria ja tapahtumat ovat monin osin samoja. Yhteisenä ytimenä näissä kolmessa versiossa on tiiviiksi muotoiltu synopsis: Kullervo joutuu pikkulapsena setänsä Unton taloon orjaksi Unton murhapoltettua Kullervon perheen; parikymppisenä Kullervo kostaa ja surmaa Unton perheen ja polttaa tämän talon sekä lopuksi surmaa itsensä.

Tuosta saa jo hyvinkin oopperan, mutta mielenkiintoinen tarinasta tulee vasta motiivien, syy-seuraus-suhteiden, jne. myötä – ja siinä Sallinen on nähdäkseni tehnyt melko selvän pesäeron Kalevalan-Kiven versioon.

Tarina on joka tapauksessa mustin sävyin maalattu tragedia, ja musiikki on erinomaisen hyvin synkassa sen kanssa. Osaamatta tarkemmin eritellä sen piirteitä voin todeta, että Sallisen musiikki ei päästänyt kuulijaa helpolla: voimakasta, jykevää, rautaisessa otteessaan pitävää – siitä myös Hannu Linnun johtamat oopperajuhlien orkesteri ja kuoro pitivät huolta. Kuoron tehtävä oli tärkeä: se selitti, kertoi ja taustoitti tapahtumia. Sen teksti on monin osin nelipolvista trokeeta Kalevalan hengessä – paikoin suoria lainauksiakin, vaikkakin suurelta osin hiukan lähempänä nykykieltä. Monet kuorokohtaukset olivat myös erityisen vakuuttavia – paitsi jylisevän musiikin vuoksi myös valtaisallakin volyymilla upeasti soivan kuorolaulun ansiosta.

Antti Mattilan lavastus oli yksinkertainen mutta Olavinlinnan rajoissa ihan hyvin toimiva. Riitta Anttonen-Palon puvustus puhututti seuruettamme esityksen jälkeen yömyssyjen äärellä: joiltakin osin ehkä ylen yllättävän herraskaisia ja juhlavia vetimiä, mutta enimmkseen toki aiheeseen ja yleistunnelmaan sopivaa harmaansävyä.

2014-07-12 18-56-42 IMG_2106

Lavastus koostui tyylitellyistä tönöistä

Ohjaaja Kari Heiskanen on keksinyt nerokkaan tavan liikuttaa kuoroa Olavinlinnan haasteellisella näyttämöllä: näyttämön takaosassa oli korkea lankkuaita, johon aukeavista monista aukoista kuoro nopeasti pelmahti näyttämölle ja yhtä nopeasti katosi osansa tehtyään. Muutenkin joukkokohtaukset olivat ohjauksen helmiä, mm. koko neljännen kohtauksen unijakso ja etenkin kuudennen kohtauksen Unton talon hävitys.

Myös yksilöhahmoissa oli kutkuttavan onnistuneita tyyppejä, kuten Aki Alamikkotervon Metsästäjä (ver. Kiven Nyyrikki) ja Maria Ylipään ei-niin-sokea Sokea laulaja. Myös Jenny Carlstedt Ilmarisen vamppivaimona ja Vuokko Kekäläinen Unton vaimona olivat erityisen uskottavia rooleissaan, vaikken heidän tarinaan lisästä sävystä varauksetta innostunutkaan (ks. mouhotusta tarinasta alempana). Heiskanen oli tehnyt herkästä Kimmosta, Kullervon ainoasta (lapsuuden)ystävästä, onnettoman reppanan, jota Ville Rusanen esitti oivallisesti. Tommi Hakala Kullervona lauloi upeasti, eikä toki muidenkaan kontribuutiota voi moittia.

Mutta se tarina. Kullervon sielu on särjetty hyvin varhain lapsena – tämä on yhteistä kaikille kolmelle versiolle. Kalevalan & Kiven versioissa Kullervo kiertyy vihan ja kostonhalun ympärille. Nämä tunteet kohdistuvat häntä kaltoin kohdelleisiin ihmisiin ja määrittävät hänen persoonaansa, ohjaavat hänen valintojaan, motivoivat hänen tekojaan, ja niiden sanelemin synkin värein hän piirtää oman ja läheistensä kohtalon. Kun kosto on toteutettu, elämän tarkoitus on täytetty ja Kullervo päättää päivänsä. Tarina on synkeä mutta ymmärrettävän joskins kieroutuneen johdonmukainen. Opetus on selkeä: viha kasvattaa vihaa, kosto johtaa vastakostoon, eikä ylenkatseen, rakkaudettomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden marto maa voi kantaa kuin vihan rumaa kukkaa ja tuhon karvasta hedelmää.

Sallisella on sama rikotun lapsen lähtökohta, mutta hänen kertomansa tarina johtaa kompleksisempaan Kullervoon: fokusoidun koston sijaan tai ohella tällä on jonkinlainen yleistynyt tuhovimma, jonka motiivit ovat moninaisia. Ensimmäisessä kohtauksessa Kullervo sanoo mm.: ”Minä vihaan tätä elämää. Niin paljon minä vihaan, että jonkun on tästä maksettava. Sinä! Minä tapan sinut, orjaveljeni Kimmo.” Sallisen Kullervo ei ole siis pelkkä koston kassara vaan myös satunnaisesti uhrinsa valitseva puolimielinen väkivallantekijä.

Ilmarisen vaimon surma muodostuu intohimorikokseksi enemmän kuin kostoksi: Sallisen keksimä haureellinen suhde Kullervon ja sepän vaimon välillä johtaa mielenkuohussa tehtyyn murhaan, kun Kullervon mieskyvylle naureskellaan. Heiskanen tukee asetelmien hämärtämistä mm. piirtämällä kuvan sepän nuoresta vaimosta pornahtavana miestennielijänä ja Unton vaimosta aggressiivisen gestiikan omaavana Lady Macbeth -hahmona tallukkamaisen miehensä (Juha Kotilainen) ohjaksissa. Ehkä tällaiset vahvat naisroolit ovat välttämättömiä naisvaltaisen oopperayleisön miellyttämiseksi – Kalevalassa niitä ei taidakaan viljalti olla (Louhen lisäksi).

2014-07-12 22-14-30 IMG_2135

Näkymä lavalle loppuaplodien aikana

Sallisen ja Heiskasen kertoma tarina on siis diffuusimpi ja vaikeammin hahmotettava. Siis postmodernimpi? Epäilemättä. Toki kosto on edelleen osana tematiikkaa: Sallisen Kullervo kirjoittaa lapsena talon seinään sanat ”MINÄ KOSTAN”, ja lopussa tuhoamansa Unton talon raunioille hän kirjoittaa suurin punakirjaimin ”KOSTO”. Toisin kuin Kalevalassa ja Kivellä Sallisen Kullervo ei kuitenkaan ole monomaaninen kostaja, yhden tempun hevonen, vaan kosto on vain yksi häntä tuhotöihin ajavista tekijöistä: tuhoamisella tuntuu olevan sadistinen (sanaa frommilaisittain vapaasti sovellettuna) sisältönsä Kullervolle sen ohella, että se on koston väline.

Jos tämä oli Sallisen ajatus, onnistuu Heiskanen esittämään sen vielä paremmin: Sallisen Kullervo polttaa lopuksi itsensä tulessa, mutta Heiskasen Kullervo hetken ihailtuaan maalaamaansa KOSTO-sanaa kävelee pois – kenties kohti uusia alkuperäiseen kostoon liittymättömiä satunnaisia tuhotöitä? Näin ymmärrettynä Sallisen ja Heiskasen Kullervo on vielä Kalevalan ja Kiven Kullervoa häiritsevän paljon pelottavampi – ja kenties todellisempi – hahmo!

(Nähty: 12.7.2014, Savonlinnan oopperajuhlat, Olavinlinna)