R & J – Romeo ja Julia lihallisena

Useimmiten kirjoittelen näitä juttuja muutaman päivän, joskus parinkin viikon, viiveellä esityksen jälkeen, mutta tämä teksti pyrki ulos vielä samana iltana – tuntui, ettei esitys muutoin päästä otteestaan eikä anna sielulleni rauhaa.

Marilena Fontouran nykytanssikoreografia R & J Prokofjevin musiikkiin sai kantaesityksensä vuonna 2000 eikä sitä ilmeisesti ole esitetty noin kymmeneen vuoteen. On ihmeteltävä, miksi ei: ainakin nyt näkemäni Kansallisbaletin nuorisoryhmän – täydennettynä ”aikuisryhmän” tanssijoilla – esitys oli siinä määrin iholle käyvän koskettava ja tunnetasoltaan korkeajännitteinen, ettei kovin usein pääse kokemaan!

Juliana oli Suvi Honkanen, viime vuodesta nuorisoryhmässä tansinut 21-vuotias lahjakkuus, joka tulkitsi Julian tunneskaalaa hienosti alun elämänilosta lopun tukahduttavaan epätoivoon. Romeona piti olla vastikään nuorisoryhmässä aloittanut 22-vuotias Florian Sollfrank, mutta ilmeisesti vain noin viikkoa ennen ensi-iltaa hän joutui jäämään sivuun – harmillista, mutta tanssi on rankka laji, eikä vaivoja voine täysin välttää. Yleisön kannalta onni onnettomuudessa oli, että rooliin nakitettiin pikavauhdilla erityishuikea Tuukka Piitulainen, hänkin vasta 22-vuotias mutta ”aikuisryhmän” puolella tanssijana kai toista vuotta, jona aikana olen nähnyt hänen loistavan jo monissa solistirooleissakin.

Karu näyttämökuva ja yksinkertaiset valkeat asut jättivät ansaitusti tilaa tanssille, josta päällimmäiseksi jäi vaikutelma tuoreudesta ja verevyydestä: perin monipuolinen liikemateriaali klassisista vaikutteista aina kuperkeikkoihin ja outoihin jalkaterän pyörittelyihin asti ei tuottanut tylsiä hetkiä. Voisi ehkä puhua ylevöittävästi aistikkuudesta ja fyysisyydestä, mutta ei – kyse oli monin paikoin rehellisesti lihallisuudesta, jopa seksikkyydestä ja himosta. Mutta tyylikkäästi ja kauniisti, ei mitenkään törkyisesti. Etenkin Honkasen ja Piitulaisen duetot (mm. Mercution ja Tybaltin surmien jälkeen) olivat todella uskottavan intohimoisia ja lihallisia. Tunneilmaisu oli muutenkin väkevää, esimerkiksi Romeon koko näyttämön täyttävä raivo Mercution kuoleman jälkeen sai hetkeksi miettimään, oliko sittenkään hyvä ajatus istua eturivissä ihan näin lähellä lavaa; samoin Julian epätoivo kermakakkuhameen vankina oli kuin käsin kosketeltavaa.

IMG_0637

Käsiohjelmasta – kuvassa Suvi Honkanen ja Tuukka Piitulainen (kuva Kansallisbaletti/Mirka Kleemola)

Jos pääparin tulkinta oli paikoin lähes henkeäsalpaavaa, oli muun porukan tanssi yhtälailla nautittavaa – etenkin Alfio Drago (Mercutio) ja Thibault Monnier (Tybalt), molemmat nuorisoryhmäläisiä, tanssivat roolinsa mainiosti – Monnierin pituus ja ulottuvuus erottui erityisen hyvin edukseen monin paikoin. Lavalla oli kaikkiaan 16 tanssijaa, joista lähes puolet nuorisoryhmästä – Fontouran koreografiassa olikin koko porukalle useita hienoja ryhmäkohtauksia.

Olen nähnyt Romeon ja Julian tarinan tanssittuna useina versioina, ainakin Crankon  ja MacMillanin – ja myös rankasti erilaisen, nykyaikaistetun väkivaltaisenoloisen Compagnia Aterballetton version. Kaikki hienoja elämyksiä omilla tavoillaan, mutta väitän, että tämä nyt näkemäni oli uskollisin Shakespearelle; ei ehkä tarinan mutta tunnesisällön tasolla. Shakespeare kirjoitti teinien ensirakkaudesta: suurista, nuoruuden ehdottomuudella ja suhteettomuudella turboahdetuista tunteista; luvattomasta, elämää suuremmasta ja siten elämää tuhoavasta rakkaudesta. Tunne ja intohimo hyökyävät Shakespearen tekstistä, mutta klassishenkisemmät baletit ovat usein estetisoineet ne viileän viitteelliseksi eteeriseksi sublimaatioksi. Fontouran teoksessa, ainakin tässä esityksessä näiden tanssijoiden heittäytyvässä tulkinnassa, tunneilmaisu oli pidäkkeetöntä, kehollista ja autenttisen oloista mutta silti pakahduttavan kaunista tanssia – ja siten samaan tapaan sielua riipivää kuin Shakespearen voimallisen herkät silosäkeet.

Juuri tällaisten elämysten vuoksi olen koukussa tanssin katsomiseen.

(Koettu: 9.10.2014)