Kansallisbaletin Onegin on John Crankon baletti Pjotr Tšaikovskin musiikkiin, tarinana Aleksandr Puškinin runoteos Jevgeni Onegin. Musiikkina ei kuitenkaan ole Tšaikovskin samanniminen ooppera vaan kooste hänen muista teoksistaan.

Tarinan keskiössä on Tatjanan ja Onegnin epätahtinen rakkaus: Tatjana ihastuu komeaan mutta kopeaan kaupunkilaisaristokraattiin Oneginiin, joka tylysti torjuu hänet. Hurvitteluun taipuvainen Onegin sen sijaan alkaa hakkailla ystävänsä, runoilija Lenskin, kihlattua Olgaa ja saa pian Lenskin hansikkaan kasvoilleen. Seuraa kaksintaistelu, josssa Oneginin luoti surmaa Lenskin. Kymmenen vuotta myöhemmin (nyt viiksekäs) Onegin ja Tatjana kohtaavat taas: Onegin oivaltaa, että Tatjana oli hänen elämänsä rakkaus – tämä ei kuitenkaan ruhtinas Greminin vaimona vastaa lemmenhuutoon vaan osoittaa Oneginille ovea. Vähän siis sellainen ”itku pitkästä ilosta” -teemainen tarina, ainakin Oneginin kannalta.

Nimiosassa oli Michal Krčmář, jonka vain vajaat pari viikkoa sitten näin Tallinnassa tulkitsemassa palavasti rakastavaa Des Grieux’tä – hieno ja uskottava tulkinta löytyi myös tähän itseriittoisen viileänkyyniseen, ehkä jopa hiukan vittumaiseenkin (ks. esim. vino hymy ennen Olgan kimppuun käymistä) Oneginin hahmoon. Krčmářin tanssi oli erinomaisen upeaa: puhdaslinjaista ja voimakasta mutta samalla pehmeänjäntevää – nautittavaa katsottavaa olivat etenkin skroden miehen höyhenenkevyiltä näyttävät hypyt ja nostot. Tiina Myllymäki tulkitsi hienosti ja herkästi Tatjanan kehityskaaren ujosta tunteikkaasta maalaistytöstä vahvaksi seurapiirinaiseksi. Myllymäen ja Krčmářin duetot olivat mahtavia, varsinkin ekan näytöksen tokan kohtauksen unijakso.

Tatjanan siskon Olgan roolin tanssi Eun-Ji Ha asiaankuuluvan elämäniloisesti. Näiden kolmen kovassa seurassa Lenskin roolin tanssi nuori Florian Modan, joka herkänkauniisti liikkuvana oli nuoren runoilijan rooliin nappivalinta (vaikka hypyt ja nostot aika ajoin näyttivätkin vähän työläämmiltä kuin Krčmářilla (taivas tosin tietää, miksi runopojan roolille on tällaisia fyysisiä punnerruksia kirjoitettukaan :-))

Elisabeth Daltonin lavastus ja puvustus olivat hyvin teemaan ja aikaan sopivia ja yhdessä Steen Bjarken valaistuksen kanssa tuottivat toimivia efektejä – mm. unikohtauksessa Tatjanan oranssinroosa makuuhuone muuttui unensiniseksi ja tunnelma vaihtui tyystin. Kohtaus käynnistyy, kun Onegin astuu peilistä huoneeseen sisään – niin, peilistä, joten siitä ei siis astu Onegin, vaan Tatjanan päänsisäinen unelmien mies (josta todellinen Onegin jääkin kovin vajaaksi). Siirtymissä näytösten sisällä kohtauksesta toiseen oli käytetty väliverho oivaltavasti: harsoverhon edessä asteli Onegin, ja sen takana muita samalla, kun orkesteri soitti ja varsinaisen mustan verhon takana näyttämömiehet ilmeisestikin paiskivat töitä. Yleisölle tämä oli toki paljon hauskempaa kuin pelkän mustan verhon kärsimätön toljottaminen.

Tämä taisi olla eka kerta, kun näin Crankon Oneginin kokonaisena; jotain paloja oli gaaloissa toki ollut, ja Eifmanin version näin jokunen vuosi sitten. Jos, hyvä oletettu lukijani, olet erehtynyt lukemaan aiempia jaarituksiani, tietänet, että ihan perus-klassinen baletti osuu helposti haukotushermooni. Tällaisessa neoklassisessa menossa riittää onneksi mielenkiintoa paljonkin paremmin, etenkin näin kahdella väliajalla puolen tunnin annospaloihin pilkottuna. Oikeinkin mainio kokemus, siis!

(Nähty: 1.10.2014)