Kohtuuttoman kauan meni ennen kuin Olon ”uudessa” sijainnissa pääsin käymään, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Arki-iltana klo 18 liikkeellä ja Matka-menu mielessä. Ensin kuitenkin biodynaamista samppanjaa Benoît Lahayelta. Seura otti kir royalin – cassista ei ollut, sen sijaan ilahduttavia käsityömarjalikööreitä Lepaalta.

Aluksi saatiin maisteltaviksi pienet sorminsyötävät: kotimaista kurpitsaa, perunakeksi ja fermentoitua valkosipulia, mateenmätiä ja hapankermaa sisältävä kuoriainen sekä punaherukkageelin kera itse tehtyinä leikkeleinä ilmakuivattua possun niskaa ja makkaraa, jossa ohraa ja fenkolia. Hienoja makuja ja rakenteita ja hauskoja tarjoilualustoja – varsinkin kiven päältä tarjoillut leikkeleet veivät kielen mennessään, hinkkasin sormella myös molempien geelit parempaan talteen.

Menun eka varsinainen annos oli emmer-mannaa ja poron sydäntä, kuulemma keittiöpäällikkö Jari Vesivalon lapsuuden muistoja Joensuun-mummolasta. Puuro oli Malmgårdin luomu-emmer-mannasta, herkullista ja maukasta, pehmeää ja moussemaisen kuohkeaa, oisikohan sifonilla ollut osuutta asiaan. Puuron alta löytyi vahvanmakuinen kasaan keitetty metsäsieniliemi ja päältä mallasleipämuruja, kvinoaa sekä suolattua, savustettua, kuivattua poron sydäntä murustettuna. Taivainen makuyhdistelmä kaikkiaan! Mielenkiintoinen (ja ihan lipiteltävänkin makuinen) ranskalainen luomu-chardonnay-sekoite Cuvée Oppidum (Château de Gaure, 2013) komppasi puuroa ansiokkaasti.

Seuraavana vuorossa oli kuningasrapua ja piparjuurta kurkun ja viiriäisen munan keltuaisen ja valkuaisen kera. Ravut eivät juurikaan saa minua ekstaasiin, mutta oikein mainiot maut oli tähän annokseen saatu – ja silmää hivelevät värit, kenties illan kaunein annos! Sama viini kuin edellä maistui nyt ihan erilaiselta ja sopi tähän makumaailmaan ehkä jopa vielä paremmin.

Lisää merenelukoita: pannulla paistettua kampasimpukkaa ja omenaa sekä parsakaalia. Melkoiset maut! Tämän kanssa edelleen sama viini sai vielä uudet kierrokset ja lähti ihan uuteen lentoon. Peräti hämmentävä viini – useimmiten olen havainnut, että jos samalla menulla sama viini on paritettu usealle ruoalle, se toimii hyvin enintään yhden kanssa, mutta nyt tuli tämäkin sääntö rikottua kunnolla.

Mereltä maalle: kotimaista härkää tartarina, allaan valkoinen kiekko sipulista, päällä raastettua keltuaista. Oikein maukasta – ja hauskasti minipizzan näköiseksi väkerretty. Juomaksi oli Itävallasta löydetty erittäin jännän makuinen ”villi” biodynaaminen Meinklang Graupert Zweigelt, joka oli parahultainen kaveri annokselle.

Seuraavana oli vuorossa leipää, valkosipulia ja olutta. Siis leipä ruokalajina eikä puolihuolimattomana vatsantäytteenä muiden ruokien ohessa – leipä kunniaan! Jo kun tulimme ravintolaan, leipä oli pöydänkulmalla kohoamassa ja vietiin pois sormisyötävien jälkeen – nyt se tuli paraatipaikalle lämpimänä ja rapeaksi paistettuna. Todella maukas leipä oli tehty luomuvehnästä juureen (jonka nimi kuuluu olevan Sven). Leivän särpimenä oli kirnuvoita ja (epäilemättä taas sifonin läpi tursutettua) kuohkeaa erinomaisen herkullista paahdettua valkosipulikeittoa. Mieletön makuyhdistelmä! Annokseen kuuluvaa juomaa vähän vierastin, mutta Malmgårdin emmer-vehnästä tehty ale-olut (olikohan Tripel?) toimi mukana mainiosti, kun kastoi siihen ujosti vain kielenpään (pöydän vastakkaisen puolen olutsiepolle maistui kyllä koko lasillinen). Tämän jälkeen murut harjattiin pöydästä nätisti pois.

Seuraava, taisi olla jo kuudes, oli karitsalientä ja sipulia: erittäin runsasmakuisessa karitsan lihaliemessä killuvia sipulieja, joiden sisällä Juustoportin Keisarinjuustosta  tehtyä moussea. Kuten niin monessa muussakin annoksessa, tässäkin vain muutama herkullinen selkeä maku, jotka toimivat täydellisesti yhteen. Aavistuksen raikkautta toi valkoinen pinot noir Badenista, Shelter Winery Blanc de Noir (2014).

Lämpimänä kalaruokana oli paahdettua hunajaglaseerattua turskaa ja punajuurta, mukana kanannahkakeksi ja lehtikaalilientä. Mainio kalapala, jonka kanssa oheiskompoentit toimivat hyvn yhteen, samoin kuin viini, sama blanc de noir kuin edellä.

Vuorossa seuraavana oli grillattua purjoa ja sateenkaariraudun mätiä, kyljessään ruskistetusta voista tehtyä vaahtoa. Sateenkaarirautuhan on perinteisempi nimi kalalle, joka nykyisin paremmin tunnetaan tylsästi kirjolohena. Ehkä muihin verrattuna vähän yllätyksetön annos – tosin vaahto oli kerrassaan maukasta. Edellinen viini maistui vielä tämänkin kanssa ihan kelvollisesti.

Lihapääruoaksi oli tarjolla poroa ja juuriselleriä: porosta fileetä, kieltä ja verta emulsiona; selleriä pyreenä ja paistettuna, ja lisänä vielä sieniliemi. Tässä ei ollut heikkoa lenkkiä: pehmeäksi haudutettu kieli lähes suli suussa rapsakan jäkälän kera, samoin filee oli pehmeää ja herkullista ja veriemulsio unelmaisen mahtavaa. Molemmat juurisellerikomponentit olivat mainioita ja liemi kruunasi kaiken – todella erinomaiset maut, erikseen ja yhdessä! Yllättävä mutta hyvin toimiva viiniparitus oli löytynyt Pohjois-Kreikasta, xinomavro-rypäleestä tehty Ramnista (Kir-Yianni, 2011).

Tässä vaiheessa kyseltiin kiinnostusta välijuustoihin, mutta päätetimme jättää väliin, menulla kun oli pituutta jo muutenkin mukavasti. Jälkkäreihin, siis!

Ekaksi tuli koivua ja suolaheinää: mallaskreemiä (?), kristallisoitua valkosuklaata koivumaustein, koivujäätelöä, koivunmahlasiirappia, happamia marenkeja, suolaheinäjääkiekko ja suolaheinägranitea. Aika hurjat maut ja rakenteet – raikasta, makeaa, hapanta, jäätä ja muuta kylmää kyytiä. Hyvin yllättävä ja erilainen jälkkäri, miellyttävällä tavalla mieleenpainuva! Jälkiruokaviiniksi pakettiin oli valittu uusiseelantilainen Villa Maria Noble Riesling Reserve (2012), jossa oli makeasta pitävälle mukavasti sokeria, mutta toisaalta myös hyvät hapot – kumpikaan jälkkäreistä ei olisi välttämättä mitään juomaa kaivannut, joten hieno viini tuli nautittua ikään kuin kolmantena jälkimakeana.

Toiseksi jälkkäriksi saimme tyrnimarjaa ja hunajaa, torniratkaisu, jossa alhaalta lukien hapatettua kermaa, crumblea maltaasta ja paahdetusta valkosuklaasta, tyrni- ja valkosuklaapisaroita, tyrnisorbettia ja ilmattua hunaja-parfait’ta. Tyrnin ja hunajan onnellinen liitto sai hienon täyttymyksen mitä erilaisin tekstuurein – etenkin ilmattu parfait oli erityissuosikkini.

Kahviksi vielä tuplaespresso ja sen kanssa jotain outoa viinaa, kuten tapanani on. Valamosta oli kuulemma ostettu viimeiset pullot lakasta tehtyä Tsipouroa, grapan kaltaista tislettä. Onnistunut ostos: vahva lakan aromi oli hyvässä tasapainossa alkoholin kanssa.

Ja vielä saatiin pientä makeaa: pienet palluraiset juurisellerijäätelöä, joka ajatuksena hämmensi niin, että pallurat sulivat suissa ennen kuin ehtivät kuvaan, siksi muistona ohessa vain tyhjä laatikko.

Taisi olla noin yksitoista ruokalajia plus sormisyötävät alussa ja lopussa. Todella monta erinomaista annosta eikä yhtään, josta en olisi pitänyt; joku ehkä vähän vähemmän säväyttävä kuin muut, mutta vähintään oikein hyviä jokainen. Monta riemastuttavaa wow-efektiä – luovuuden ja taidon onnistunut yhdistäminen vakuuttaa aina. Olin valinnut viinipaketiksi ”tavallisen” eikä ”prestige”-pakettia, mutta eipä näissäkään mitään tavanomaista ollut, mielenkiintoisia ja mainioita juomia jokainen – ja ainakin suurin osa taisi olla luomua, pisteet siitäkin. Kaikki viljatuotteet kuulemma tulevat Malmgårdista, joka on (kai ainakin pääosin) luomutila, mistä myös hatunnosto.

Palvelu oli osaavaa, sujuvaa, ystävällistä, jäykistelemätöntä, persoonallista ja iloistakin – kautta linjan, vaikka useampikin eri salihenkilö pöydässä ehti pyrähtää. Kovasti arvostin myös sitä, että ruoista ja juomista kerrottiin paljon, paitsi komponenteista myös jossain määrin tarinoita niiden takana. Sekin on luettava ansioksi, että näin pitkä menu meni läpi sujuvasti ja ilman kiireen tuntua hiukan alle kolmessa tunnissa.

Jos jotain kehitystoiveita pitäisi ehdottaa, niin näinkin pitkässä menussa jonkinlainen menukortti olisi kiva, jotta pysyisi paremmin kärryillä, missä kohtaa iltaa ollaan menossa, tai vaikka kartta Matkalle – nyt käytin siihen netistä löytyvää listaa, joka vastasi todellisuutta kohtalaisesti.

Ainoa vakavamman kritiikin kärki osuu toiseen asiakkaaseen: viereiseen pöytään istui pari, joista toisella oli todella vahva partavesi tms. hajuste, joka jyräsi meidänkin haju- ja makuaistejamma. Onneksi haisuli tuli vasta viimeisen ruokalajin kohdalla. Ravintola ei voine tällaiselle mitään, mutta muistutuksena meille asiakkaille, että julkisissa tiloissa pitäisi muistaa ottaa muut huomioon!

Kaikkiaan ilta oli kuitenkin perin hurmaavan erinomainen kokemus! Seuraavaan kertaan on todellakin paljon lyhyempi aika kuin edelliseen!

(Koettu: 23.2.2016)