KOM-teatterin kantaesitysuutuus, Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi was here (lausutaan ”pasivashere”) tarjoaa valikoiman tasoja ja tulkintamahdollisuuksia. Jo alaotsikoita on tarjolla kaksin kappalein: ”Lapsena kaikki oli paremmin” ja ”Aikamatka 80-luvun Suomeen ja lapsuuteen”.

Tarinan lähtötilanteessa Hemmo, helsinkiläistynyt kolmikymppinen humanistihipsteri, saa tietää lapsuudenystävänsä Pasin ampuneen itsensä. Hänen mieleensä palautuvat ajat, tilanteet ja tapahtumat savonlinnalaisessa lähiössä – ja kysymys siitä, miten jaettu lapsuus ja nuoruus johti kahteen niin erilaiseen elämään, joista toinen sammui kovin varhain. Ystävyys oli syttynyt esikoulussa viiden vanhana noin vuonna 1986 ja rupesi luontevasti hiipumaan aikuisuuden kynnyksellä, kun Hemmo lähti Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan Pasin jäädessä kotiseudun ammattikouluun.

Pasia esittävä Johannes Holopainen tekee roolin häkellyttävän taitavasti 5-vuotiaasta ja koulupojasta teiniksi ja varhaisaikuiseksi. Ikäkausi näkyy paitsi toki tekstissä ja pukeutumisessa myös etenkin Holopaisen puheessa, ilmeissä, gestiikassa ja ylipäätään kehonkäytössä; ei kiusaannuttavan karikatyyrimaisesti vaan luontevasti ja siksi uskottavasti ja sympaattisesti. Juho Milonoffin Hemmo pysyy viileähkön samankaltaisena läpi ikäkausien, mikä on hieno oivallus: kysehän ei ole yhteisen menneisyyden tarkastelusta objetiivisesti, vaan näemme kolmekymppisen Hemmon silmälasien läpi hänen muistojensa tulkintaa ja konstruointia. Värikäs kavalkadi kutkuttavia sivurooleja on Robert Enckellin ja Vilma Melasmimen harteilla.

Tarhan täti (Robert Enckell) pukee viisivuotiaita (Johannes Holopainen, Juho Milonoff) (kuva: Tanja Ahola).

Tarinan kehys on synkeä ja tuli itselleni välillä lähellekin tuottaen vahvan tunnevasteen ja herätellen tunnemuistoja. Mutta esitys ei todellakaan ole synkkä – päin vastoin, paikoin sai hauskoille sivurooleille, hulvattomille tilanteille ja 1980-luvun riemukkaille nolouksille nauraa ihan ääneenkin, mitä ei kauhean usein teatterissa (minulle) tapahdu. Toki nauru tyrehtyi, kun useinkin Pasin poistumista lavalta säesti laukauksen ääni. Memento mori.

Mutta miten sitten Hemmosta kasvoi helsinkiläinen partahipsteri ja Pasista savonlinnalainen masentunut LVI-asentaja-itsemurhaaja? Kehityspsykologiassa käytetään termiä multifinaliteetti: samoista lähtökohdista ja jaetuista varhaisista kokemuksista huolimatta elämänpolut voivat muodostua hyvinkin erilaisiksi. Toisaalta eivät pojat ihan samasta puusta väistettyjä olleet eivätkä kokemuksetkaan ihan samoja: Hemmon yksinhuoltajaäiti työskenteli yliopistolla, kotona kuunneltiin Beatlesia ja luettiin vanhojen ihmisten kirjoittamia kirjoja; Pasin työläisperheessä oli auto, sai pelata Amigalla, katsoa Betamaxilla videoita ja kuunnella Sepulturaa. Hemmo piti Pasin perhettä idyllisenä, normina ja halusi samaa – mukautua konventioihin. Samoin hän myöhemmin sujuvasti mukautui helsinkiläisen humanistin punavihreään kuplaan, jossa Pasin aikuisiän ongelmat tuntuivat liian epämukavilta kohdattaviksi. Pasi taas jo lapsena oli omapäisempi, sopeutumattomampi ja herkemmin hakauksissa ympäristön kanssa.

Juho Milonoff ja Johannes Holopainen (kuva: Tanja Ahola).

Lähes yhtä vaikeaa kuin elämän eteenpäin ennustaminen on jälkikäteen selvittää, mikä on johtanut johonkin ratkaisuun. Hemmo ehkä toivoi, että Pasin itsemurhan selittäisi vaikkapa sadistinen opettaja tai lapsena pannuhuoneessa hakannut isä, viinaan menevä tuulipukumies. Syyn ja syyllisen löytäminen palauttaisi uskon loogisen, eheän ja hallittavan maailman harhaan. Sellaista ei ole kuitenkaan tarjolla, on liikaa mahdollisesti vaikuttavia tekijöitä: jotkut altistavia, toiset suojaavia. Selityksiä ei ole, elämä on absurdia (mikä Hemmon pitäisi tietää, johan hän koulussa kirjoitti aineen Camus’n absurdismista otsikolla ”Mitä tein kesällä”).

Ei esitys toki mikään Pasin itsemurhan psykologinen ruumiinavaus ollut, mutta antoi rivakan potkun pohdintaan – kevennettynä hulvattomilla hahmoilla ja 1980-luvun riemukkuuksilla. Veikko Nuutisen hieno tarina, Lauri Maijalan oivaltava ohjaus ja loistavaa näyttelijäntyötä – luulisi tästä jokaisen saavan jotakin, makunsa mukaan!

Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi (kuva: Tanja Ahola).

(Koettu: 24.2.2015, KOM-teatteri (kantaesitys))