Kuopio tanssii ja soin tämän vuoden Kanadan-vieraista toinen, Les Ballets Jazz de Montréal (BJM), avasi festivaalin teoksella Dance Me, jonka upeus koetteli käsityskykyä. Tämän viime joulukuussa kantaesitetyn teoksen koreografeiksi on kirjattu Andonis Foniadakis, Annabelle Lopez Ochoa ja Ihsan Rustem sekä drmaturgiksi ja lavaohjaaksi Eric Jean. Musiikki on Leonard Cohenin – eikä vain musiikki, vaan tekstimateriaali ja siitä nouseva tematiikka ylipäätään. Cohenhan oli paitsi suggestiivisen käheästi huokaillen kuiskiva laulaja ja lauluntekijä myös mm. runoilija ja kirjailija. Kutkuttavan kiehtovista teksteistä löytyy tasoja, joihin upota syvemmälle kuin peruspoppilyriikoista: päällisin puolin jo usein puhuttelevia, mutta lähempi tarkastelu suistaa syvempiin syövereihin, joissa matkattuaan kuulija voi palata mukanaan omat tulkintansa.

Dance Me. Kuva: Petri Laitinen (Taustalla tekstiä Cohenin runosta I’m your man.)

Teokseen oli poimittu reilusti yli tusinan verran biisejä. Enimmäkseen niitä tulkittiin musiikin ja tanssin keinoin, mutta oli mukana yksi tekstiprojektiokin ja toinen pelkästään livelaulettu, vaikka pääosin musiikki tulikin äänitteiltä. Illan päättänyt hieno Hallelujah sai myös vaikuttavan livelaulutulkinnan.

BJM:n 14 tanssijassa on siis myös laulajia – ylipäätään he eivät tunnu olevan lainkaan samasta puusta veistettyjä, mikä näkyi varsinkin runsaissa ja liikeilmaisultaan loistokkaissa soolo- ja duetto-osuuksissa (esim. Steer Your Way, ja toisaalta Suzannen veistoksellisen rauhallinen duetto). BMJ:n tyyliä kuvaillaan mm. sanoilla ”taiteellinen, seksikäs, omaperäinen” ja niin se todellakin on: voisi puhua ylevästi kierrellen aistillisesta ja erootillisesti viehättävästä, mutta monin paikoin esim. Boogie Street ja Lover Lover Lover olivat ihan rehellisen seksikkäitä kuitenkaan yhtään lipsumatta kiusallisen puolelle ja tinkimättä piiruakaan taiteellisesta estetiikasta. Muutenkin liike oli kiehtovaa ja sen tulkinta taiturillista – erinomaisen nautittavaa nykytanssia, joka piti katsojan napakasti hellänlujassa otteessaan esityksen koko reilun tunnin keston.

Panin erityisesti positiivisesti merkille, että roolit ja varsinkaan liikekieli ei ollut erityisen leimallisesti sukupuolitettua, eli naiset eivät tanssineet vain ”naisten liikkeitä” ja miehet ”miesten liikkeitä”, niin kuin klassisella puolella. Tämä aina ilahduttaa, tarpeettoman sukupuolittamisen torjuminen. Ehkä tämäkin liittyi tanssijoiden individualistisuuteen: toimijoina lavalla he olivat juurikin yksilöitä eivätkä sukupuolensa edustajia.

Dance Me. Kuva: Petri Laitinen.

Cohenin biisit houkuttivat tekemään tanssista narratiivisia tulkintoja osin hyvinkin tuttujen lyriikoiden pohjalta, vaikka yritin pontevasti olla tähän sortumatta. Toisaalta, kuten mainittu, eivätpä Cohenin lyriikat ihan suoraviivaisia tarinoita tarjoilekaan. Ja samassa hengessä tanssikin, jos siihen haluaa narratiivia liimata, tarjosi monitulkintaisuutta: oliko esimerkiksi teoksen nimibiisin Dance Me to the End of Love mies, joka tanssi duettoa vuoron perään monen naisen ja yhden miehen kanssa, jonkinlainen rakastajia kertakäyttävä sarjahurmaaja vai sittenkin kohti turmaansa tanssitettava kevätuhrihahmo?

Henkilökohtaisessa uskossaan Cohen ilmeisesti yhdisti juutalaiseen taustaansa zen-buddhalaisuutta. Itse en oikein tunnusta mitään varsinaista uskontoa (tosin agnostisuus ei liene ristiriidassa zen-buddhalaisuuden eikä kai joidenkin juutalaistenkaan suuntien kanssa), enkä muutenkaan koe olevani erityisen hengellinen, mutta tämän teoksen kaltainen kohtuuttoman syvästi puhutteleva liikkeen, kehon, musiikin ja tekstin kokonaisestetiikka edustaa sellaista nautinnon hartautta, jota hyvinkin halullisesti antaudun harjoittamaan.

(Koettu: 13.6.2018, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatteri)