Muutos ihmisen elämässä. Onko se mahdollinen vielä ihan elämän ehtoohämärässäkin, onko vielä aikaa, vaikka aika on jo jättämässä? Voiko siitä haaveilla sairaalassa, vaikka toivo tuntuu menneeltä? Miten rakkaussuhde muuttuu, vaikkei ehkä haluaisi ja vaikka rakastaa, ikuisestikin (eihän se aina riitä)?

Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tämän vuoden kantaesitysteos oli Carl Knifin At Once, in Helsinki. Knif on kiinnostavimpia nuoria kotimaisia nykykoreografeja. Yksikään näkemistäni ehkä kahdeksasta teoksesta ei ole jättänyt kylmäksi (joistakin olen kirjoitellutkin): jotkut ovat pysäyttävän hienoja (kuten Hologram Walls (2010)), toiset perin hämmentäviä (Manuscript (2012)) ja varsinkin viimeaikaiset syvästi koskettavia (RED (2014) ja The emotional life of a dog / what my father said (2016)).

Carl Knif: At Once, in Hlsinki. Orvokit. Kuva: Petri Laitinen.

Knif kertoo teoksen suureksi teemaksi muutoksen ihmeen: mitä vaatii ja miten saavutetaan muutos ihmisen elämässä pienillä arkisilla asioilla, jotka kuitenkin saattavat aiheuttaa elämään suuriakin taittumia. Orvokki on muistisairas vanhus, hiukan harhaisessa hakauksessa ympäristönsä kanssa, mutta pieni hyvyys tunkeutuu läpi hänen paranoidiksi patinoituneen panssarinsa. Pandoran kehollista olemassaoloa taas haastavat syömis- ja ahdistuneisuushäiriöt, mutta haaveilla voi… jos olisi olemassa, olematta kukaan. Kristian muistelee suhdettaan Hannekseen – suhde kuoli vaikka rakkaus säilyi.

Carl Knif: At Once, in Hlsinki. Kristian ja Hannekset. Kuva: Petri Laitinen.

Orvokkia, Pandoraa ja Hannesta ei esitetä yksiuloitteisina hahmoina – vaan kolmiulotteisina, heitä kun esittää aina kolme tanssijaa, yleensä yhtaikaisesti eri tilanteissa. Joku heistä ehkä aktiivisempana (esim. Kristianin (Tom Rejström) kanssa suorassa yhteydessä on yleensä sama Hannes (Pekka Louhio)), ja muut tuntuvat tarkkailevan ja kommentoivan tai jopa puuttuvan tilanteisiin. Kun ihminen on vaivoin kasassa pysyvä kimppu ristiriitaisiakin ajatuksia, yllykkeitä ja rooleja, niin miksipä häntä pitäisi esittääkään koherenttina oliona?

Knif punoo tekstiä tanssin sekaan ja päin vastoin – kuten usein aiemminkin: mm. Mothertonguessa Johannes Hämeen-Anttilan runoja ja viime aikoina omia tekstejään. Nyt on kirjoitettu yhdessä dramaturgi Kristofer Möllerin kanssa, ainakin joiltakin osin tämän kokemuksista. Osa hahmoista puhuu suomea, osa ruotsia (kokonaan ruotsinkielinen Pandora jäi itselleni ehkä ohuimmaksi hahmoksi, koska luotin liikaa kielitaitooni ehkä ottanut käyttöön tarjolla ollutta käännösvälinettä ja vaikka välillä vaivihkaa vilkuilinkin tekstiä fiksumman vieruskaverin ruudulta).

Carl Knif: At Once, in Hlsinki. Lääkäri ja Pandorat. Kuva: Petri Laitinen.

Teksti ja liike ovat vahvasti tunneintensiivisiä: menetystä, luopumista, toivottomuutta; mutta myös uuden löytämistä, kauniita muistoja, ehkä vähän toivoakin. Mukana on valtavan kauniita pieniä kohtaamisia, kuten Kristanin ja Hanneksen hellyys tai nuori mies harjaamassa Orvokin hiuksia. Toisaalta on myös ahdistavan epätoivon hetkiä, kuten Pandora sairaalassa ja Hanneksen soolo. Paikoin liike tuntuu kuvittavan tekstiä, mutta enimmäkseen tekstin ja liikkeen suhde on epäsuorempi, mikä antaa tilaa katsojan omille tulkinnoille. Hahmot, vaikka niillä kuuluu olleenkin esikuvia tosielämässä, ovat monin osin yleisesti tunnistettavia, ja niihin on helppo peilata omia kokemuksiaan ja itseään.

Knifin ominainen liikekieli on usein määrätietoista, terävää ja tarkasti leikkaavaa, kovaakin. Henkilöhahmojaan hän tuntuu kuitenkin käsittelevän lempeämmällä lämmöllä, ihmisen heikkouksia ymmärtäen, mikä on omiaan herättämään myös katsojassa myötätuntoa ja sympatiaa.

Knif ei kaihda vaikeita aiheita ja pistää katkeransuloisilla teoksillaan katsojan tunne-elimistön koville. Mutta tarjoaa myös nenäliinan tai olkapään, edes pieneksi lohduksi.

(Koettu: 14.6.2018, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kauounginteatteri)