Tero Saarisen Third Practice kantaesitettiin Italian Cremonassa vain reilut pari viikkoa ennen Suomen ensi-iltaa Kuopiossa. Sain pientä esimakua jo  viime marraskuussa, jolloin joitakin lopulliseen teokseen päätyneitä aihioita oli jo olemassa, kuten kangas ja laulajien roolit lavalla. Kyseessä on aidosti monitaiteinen teos – ei ”pelkkä” tanssiesitys, jota musiikki ja skenografia tukevat, vaan teos, jossa taiteenalat lyövät kättä yhteisen erinomaisuuden saavuttamiseksi keskenään tasa-arvoisempina kuin useinkaan.

Musiikki perustuu renessansin ja barokin taitteessa vaikuttaneen Claudio Monteverdin (1567-1643) madrigaaleihin, maallisiin lauluihin, ja niistä enemmälti myöhempiin eli selkeämmin barokkityylisiin. Libretot ovat pääosin tuon ajan italiaa, mukana latinankielinen motettikin – yhtä kaikki kieliä, joita en osaa, joten tekstityksen puuttuessa laulujen merkityssisällöt eivät päässeet häiritsemään. Lavalla on kuusi muusikkoa Helsingin barokkiorkesterista Aapo Häkkisen johdolla ja tenori Topi Lehtipuu; lisäksi sopraano Núria Rial esiintyy projisoituna. Paljolti Lehtipuu laulaa yksin, välillä yhdessä Rialin tai nauhoitetun itsensä kanssa; myös Rialilla on soolo-osuuksia.

Tero Saarinen: Third Practice. Kuva: Petri Laitinen.

Tanssijoita on kuusi, tai seitsemän, jos Lehtipuu lasketaan mukaan. Ehken häntä ihan tanssijana pitäisi, vaikkakin ihan sujuvasti hän liikkuu tanssijoiden kanssa niin osana ryhmätilanteita kuin  itsenäisenä vaeltelijana. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen tarkkailevan ja osallistuvan kertojan rooli, joka jäsentää sitä, mitä lavalla tapahtuu – jonkinlainen barokin davidattenborough. Valosuunnittelun (Eero Auvinen) maukkaimpia oivalluksia on pieni valonlähde, jolla Lehtipuu ajoittain kuin kämmenellään valaisee yksityiskohtia veistosmaisista tanssijoista. Liike sinänsä on saarismaisen kiehtovaa, mutta siinä ei korostu kohtuuttoman virtuositeetin hetket, vaan vuorovaikutus läsnäolevien taiteenlajien välillä on hyvin tasapainoista. Liikkeen kuvastossa tuntuisi olevan vaikutteita ajan kuvataiteesta (jota en väitä fiilispohjjaista kummemmin tuntevani) tai sen klassisista innoituksen lähteistä (jossain kohtaa assosioitui mieleen Laokoon-ryhmä).

Tero Saarinen: Third Practice. Kuvassa Jenna Broas.
Kuva: Kai Kuusisto.

Skenografia on oman värssynsä väärti: puvustus (Erika Turunen) ei piilottele vartalon muotoja, mikä lienee linjassa ajan kuvataiteiden kanssa. Mainio löytö on höyhenenkevyt tiheästi kudottu silkkimäinen kangas, jolla yhdessä valosuunnittelun ja projisointien (Thomas Freundlich) kanssa saadaan aikaan valtavan hienoja efektejä: tanssijan päästä liehuessaan harso on kuin ajatuksen tai tunteen lepatusta ja karkuun päästyään se muodostaa täysin omia muotojaan, kuin itsenäinen eteerinen tanssija. Se toimii myös valkokankaana, jolta sopraanon kuvajainen löytää itsensä, kuten löytäämyös monistuneena tanssiojiden vartaloilta. Äänisuunnittelu (Marco Melchior) käyttää tilaa laajemmin kuin tyypillisesti: teatterisalissa äänen sijoittuminen ei rajoitu näyttämöön.

Nautiskelin teoksesta suunnattomasti avoimin silmin, korvin ja sydämin absoluuttisena liikkeenä, musiikkina ja visuaalisuutena – puhtaana kauneuden kokemuksena, yrittämättä tavoittaa mitään aistinautinnot ylittävää merkitystä tai substanssia. Vasta jälkikäteen tutustuin paremmin Tero Saarisen haastatteluihin ja muuhun taustamateriaaliin, jossa hän tarjoaa tulkintamahdollisuuksia (joita rehellisesti sanoen en olisi ilman näitä johdatteluja teoksesta edes löytänyt). Alaotsikoksi tai tunnuslauseeksi on valittu Publius Ovidius Nason Muodonmuutoksia-teoksen (n. 8 jaa.) XV kirjan riviltä 165 lause Pythagoraan opeista: ”Kaikki muuttuu, mikään ei katoa” (samoja tekstejä muuten, joissa Pythagoras kannustaa kasvissyöntiin).

Monteverdin on ajateltu edustavan myöhäistä renessanssia tai varhaista barokkia. Renessanssille oli leimallista antiikin sivistysihanteen korostaminen. Saarinen peräänkuuluttaakin paluuta renessanssiarvojen, klassisen humanismin, äärelle: taiteen ja tieteen pariin. Saarisen mukaan nyt olisi hyvä hetki katsoa, missä ollaan, mikä on ihmisyyden tila – ja pitäisikö ajattelua jotenkin uudelleen kalibroida. Kannatettavaa puhetta ajassa, jota totuudenjälkeiseksikin mainitaan ja jossa ihmisyyden vastaiset pimeät voimat muutenkin nostavat rumaa päätään. (Toki voidaan kysyä, missä määrin juuri barokki vastauskonpuhdistuksineen edisti renessanssiarvoja. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko klassiseen humanismiin liittyvä antroposentrisyys juurikin yksi nykyajan ongelmien syistä, vai pitäisikö ehkä harkita posthumanismin kelkkaan hyppäämistä.)

Tero Saarinen: Third Practice. Kuvassa Topi Lehtipuu. Kuva: Kai Kuusisto.

Toinen mielenkiintoinen pohdintalinja Saarisen puheissa oli tenorin rooli paitsi tarinan kuljettajana myös ikuisena etsijänä, arkkityyppisenä kulkijana, joka hakee sovitusta teoilleen. Tämä kuulostaa jungilaisuudelta, jossa kollektiivisessa alitajunnassa asustavat mm. arkkityypit kuten wanderer tai explorer eli tutkimusmatkailija – individualistinen uuden etsijä, haastaja, seikkailija, joka ei aina sopeudu valtavirtaan. Jungilainen ajatus sovituksesta voisi puolestaan liittyä siihen, että oman tien kulkeminen, yksilöllisyys valintana yhteisöllisyyden sijaan, rikkoo yhteisöä vastaan ja vaatii hyvityksekseen sellaisten asioiden tekemistä, jotka ovat yhteisölle hyväksi.

Em. psykohöpellyksillä ei kyllä tainnut olla enää mitään tekemistä puheena olevan teoksen kanssa, joten palataanpa asiaan. Third Practice on hienolla tavalla monitaiteinen ja rajoista välittämätön kokonaistaideteos, jossa kukin osa – liike, musiikki, visuaalisuus – olisi hieno sellaisenaan, mutta taiten yhteen nivottuna kokonaisuus on kolossaalisen komea, moniesteetillinen täysnautinto, jossa näkö-, kuulo- ja kauneusaistimet saavat käydä ylikierroksilla.

(Koettu: 17.6.2019, Kuopion kaupunginteatteri, Kuopio tanssii ja soi)