Tänä kesänä juhlittiin Kuopio tanssii ja soi -festivaalin 50-vuotista taivalta – sekä sen pitkäaikaisimman taiteellisen johtajan Jorma Uotisen 18-vuotista pestiä ja sen kunniakasta päättymistä.

Jo tammikuussa julkistettiin juhlakirja: Tiia Lappalaisen toimittama ja kirjoittama muhkeankokoinen 200-sivuinen herkullisesti kuvitettu historiikki, joka perustuu arkisto- ja muihin kirjallisiiin lähteisiin sekä – mikä kiinnostavinta – haastatteluihin. Kirjassa käydään huolellisesti läpi festivaalin 50-vuotinen kaari syntyajatuksista aina viime vuosiin asti elävästi ja helppolukuisesti, faktatietoa anekdootein ja lainauksin elävöittäen. Kirjan rakenne on pääosin koronologinen ja rytmittyy taiteellisten johtajien kausien mukaisesti.

Erityisen ansiokasta on vahva kontekstointi: jossain määrin asioita kytketään maailman ja Suomen historialliseen kontekstiin yleensä, mutta etenkin siihen, mitä tanssin alalla tapahtui – etenkin haastattelut antavat tähän syvyyttä. Mielenkiintoista oli lukea mm. festivaalin synnystä: rohkeiden ja visionääristen perustajien lisäksi aika oli otollinen sille, että festivaali löysi ”kultuuriekologisen lokeronsa”, jossa kysyntä ja tarjonta kohtasivat. Festivaalin jatkuva menestys taas on perustunut alati ylläpidettyyn korkeaan taiteelliseen tasoon, uskolliseen yleisöön ja siihen, että kaupunki on ilmeisesti aina, myös huonoina aikoina, ymmärtänyt festivaalin merkityksen.

Jorma Uotinen: La Diva. Kuvassa Jorma Uotinen. Kuva: Petri Laitinen.

Festivaalilla on ollut neljä varsinaista taiteellista johtajaa. Heistä viimeisin ja pitkäaikaisin on Jorma Uotinen, jonka 18 vuoden kauden viimeistä kesää nyt vietettiin.

Omat kokemukseni festivaalista sijoittuvat pelkästään Uotisen kaudelle: tänä kesänä osallistuin katsojana tanssiviikkoon 15. kertaa peräkkäin. Näistä viikoista on kirjautunut listalleni yhteensä 142 esitystä, joissa taiteilijoita ja ryhmiä on ollut yli 30 eri maasta. Uotisen erittäin monipuolinen mutta nykytanssipainotteinen linja on vastannut kovasti hyvin sitä, mikä ainakin itseäni on kiinnostanut.

Taiten koottu festivaali ei pettänyt tänäkään vuonna: suuria ulkomaisia ryhmiä olivat australialainen Sydney Dance Company Rafael Bonachelan vaikuttavalla teoksella ab [intra], brittiläinen Hofesh Shechter Company Shechterin tummasävyisen vimmaisella Grand Finale -teoksella sekä saksalainen Dresden Frankfurt Dance Company kolmella Jacopo Godanin teknistä virtuositeettiä vaativalla teoksella.

Jacopo Godani: High Breed. Kuva: Petri Laitinen.

Ulkomaisten ryhmien esityksistä omaksi suosikikseni nousi unkarilaisen Compagnie Pál Frenákin esittämä Frenákin Lutte, joka piti oudosti otteessaan jopa niin, että se piti nähdä vielä seuraavana iltana uudelleen. Se myös tuntui jakavan vahvasti mielipiteitä, mikä on aina hyvä merkki. Yleistä peruspositiivista hyminää herättänyt mutta itselleni perin epämiellyttävä taas oli samoin unkarilaisten Zoltán Grecsón ja Beatrix Simkónin #Orfeusz#Eurüdik. Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitos esitti katkelmia kevätnäytöksestä, mikä oli kätevää, koska aikataulusyistä missasin näytöksen Helsingissä; siitä ei tullut kirjoitettua blogijuttua (ei vaan harmillisesti aina ehdi..), mutta varsinkin Thibault Monnierin Dreams of a wasteland jäi positiivisesti mieleen.

Pál Frenák: Lutte. Kuva: Petri Laitinen.

Gaaloja oli tänä vuonna kaksi: 50-vuotisjuhlagaala ja Uotisen Au revoir -läksiäisgaala. Ensimmäisestä jäi mieleen etenkin flamencotaiteilijoiden Mariana Collado ja Carlos Chamorro teos Bailes Robados sekä Atte Kilpisen tanssima soolo Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu. Au revoir -gaalassa ei suvantokohtia oikeastaan edes ollut – mutta etenkin jäivät mieleen Uotisen itse esittämä La Diva, tunnetut pätkät Ballet Pathétiquesta, ainutlaatuinen Carolyn Carlsonin ja Tero Saarisen yhteisimpro sekä aina järisyttävä Jord, tällä kertaa luonnonmullalla.

Jorma Uotinen: Jord. Kuva: Petri Laitinen.

Festivaalin päätti Tero Saarinen Companyn uunituoreen teoksen Third Practice Suomen ensi-ilta. Aidosti monitaiteinen teos tuotti moniesteettisen nautinnon.

Tero Saarinen: Third Practice. Kuvassa Topi Lehtipuu. Kuva: Kai Kuusisto.

Uotisen kauden jälkeen taiteellisen johtajan saappaisiin astuu Riku Lehtopolku, jolle Au revoir -gaalan päätteeksi, mullan ja kimallekonfettien keskellä, Uotinen luovutti kultaisen saappaan! Lehtopolulta näkemäni koreografiat lupaavat hyvää, mutta jännittävää on toki nähdä, millaisia muutoksia hänen kaudellaan festivaalilla nähdään. jonkinsortin jatkuvuutta lienee kuitenkin lupa odottaa, koska Lehtopolulla on pitkä kokemus festivaalista eri rooleissa ja hänen tukenaan on festivaalin erittäin kokenut toimiston väki toiminnanjohtaja Anna Pitkäsen johdolla.

Jorma Uotinen ojentaa kultasaapasta Riku Lehtopolulle. Kuva: Petri Laitinen.

Kuopio-viikkooni ei tänä vuonna mahtunut laajempia kulinaarisia nautintoja, paitsi yksi kymmenen ruokalajin kävelevä lounas eli Satoa Goes Wild -festivaalin annosten napostelu. Ja tietenkin muikut Kuopion torilla! Ja ainahan mukaan kotiin lähtee Hanna Partasen kalakukko, tällä kertaa muikkusellainen.