Blogini on enimmäkseen positiivinen, siksi ajattelin ohittaa unkarilaisten Zoltán Grecsón ja Beatrix Simkónin esityksen #Orfeusz#Eurüdik, joka jätti jälkeensä lievän ahdistuksen ja kevyehkön kuvotuksen. Mutta se teki sen erinomaisesti, joten yön yli nukuttuani päätin sittenkin kirjoitella. (Sori siitä!)

Antiikin tarinoissa Orfeuksen rakastettu Eurydike kuolee, mutta Orfeus ei luovuta, vaan lähtee noutamaan tätä manalasta, jonka hallitsijat hurmaantuvat hänen soitostaan ja suostuvat hankkeeseen ehdolla, että Orfeus ei katso Eurydikeen ennen kuin molemmat ovat maan pinnalla. Orfeus ei malta vaan vilkaisee heti, kun hän on pinnalla, vaikka Eurydike ei vielä ole – silloin Eurydike katoaa lopullisesti manan majoille. Ennakkotietojen mukaan Grecsón ja Simkónin versiossa Eurydike päätyy nykymaailmaan (helvettiin), ja Orfeus seuraa, muttei pysty sopeutumaan ja jää avuttomaksi vailla keinoja kohdata 2000-luvun meno.

Teos alkaa kotivideokoosteella: hempeän parisuhderomanttista kuvastoa kotoa ja matkoilta. Korviaan myöten rakastunut pari; Eurydiken kasvoilla tosin ajoittain välähtää innottomampikin ilme. Kun video päättyy, tanssijat näyttämön vastakkaisissa kulmissa alkavat hitaasti liikkua. Mies tekee lähestymisyrityksiä, nainen torjuu. Jotain on muuttunut: nainen ei enää halua. Orfeus edustanee tässä menneen maailman heteromiestä, jolle naisen haluttomuus ei ole este vaan hidaste: pitää vain sinnikkäästi yrittää yhä kovempaa, kunnes saa, mitä haluaa, vaikka väkisin. Sen jälkeen nainen katoaa fokuksesta, mutta miehen tärisevän kärsivää uhriutumista kuvataan huolella. Nainen tulee takaisin, vapautuneena. Orfeus yhä yrittää mutta jää torjutuksi. Esityksen lopulla valaistus muuttuu punaiseksi ja pari alkaa äänekkäästi suudella ja muuta.

Beatrix Simkón & Zoltán Grecsó: #Orfeusz#Eurüdik

Alun parikymmenminuuttisen vonkaamisen ja retuuttamisen aikana pyöri mielessä, että jonkun pitäisi kertoa Orfeukselle, että ”ei” tarkoittaa ”ei” ja että seksiin tarvitaan kaikkien osapuolten suostumus. Ihan näitä perusjuttuja. Tulee mieleen myös, että ehkä Eurydike ei ”joutunutkaan” nykyajan helvettiin vaan otti hatkat ja suuntasi kohti parempaa maailmaa. Orfeus puolestaan lähti stalkkaamaan exäänsä ja löysi itsensä nykyajasta, jossa naisella yllättäen onkin oma itsenäinen tahto ja päätösvalta. On siinä muusan pojalle helvettiä kerrakseen.

Seksuaalisesta väkivallasta näyttämöllä on ainakin Suomessa puhuttu viime aikoina, ei vähiten Anna Paavilaisen Play rape -teoksen ansiosta (tekstini siitä täällä). Voisiko tulkita, että Grecsón ja Simkónin tarkoitus oli juurikin kuvata todellisuutta rumimmillaan ja siten nostattaa katsojassa moraalista närkästystä ja halua toimia toisin? Ehkä, mutta se ei olisi kovin omaperäistä, raiskauskulttuurin kuvastoa kun on taiteessa jo ennestään viljalti ja sen toistaminen on omiaan enemmänkin normalisoimaan kuin torjumaan sitä. Tai oliko ehkä tarkoitus muistuttaa siitä, miten suhtautuminen yksilön (etenkin naisen) keholliseen itsemääräämisoikeuteen on erilainen eri kulttuureissa ja eri aikakausina (Orfeus kaiketi pyrähti nykyaikaan antiikin ajoilta saamatta kulttuurista perehdytystä matkalla). Ehkä näin haluttiin kommentoida esim. maahanmuuttaijen sopeutumisongelmia vieraissa kulttuureissa. Kenties, ja toki ymmärtää pitääkin, muttei hyväksyä; moraalinen ulottuvuus jäi siinä tapauksessa teoksessa kovin vajaaksi. Tai sitten tässä oli jokin ihan muu ajatus, jota vajavainen ymmärrykseni ei vain tavoita (tai halua tavoittaa).

Zoltán Grecsó & Beatrix Simkón: #Orfeusz#Eurüdik

Toteutus oli kuitenkin hieno: Grecsón ja Simkónin tiivis fyysinen yhteys oli hienoa katsottavaa. Se kuvastui mainiosti myös moodinmuutoksissa: videolla liike ja toiminta oli yhteistä, jopa yhteensulautuvaa; live-osuus sen sijaan antagonistista, rajua ja väkivaltaista. Lopun punainen osuus taas oli myötäsukaista – liioiteltuine ääniefekteineen tulkitsen sen Orfeuksen regressiviseksi fantasiaksi, toiveeksi paluusta menneeseen patriarkaaliseen menoon. Sama toive on niillä pimeillä voimilla, jotka monissa yhteiskunnissa tänä päivänä nostavat rumaa päätään.

(Nähty: 16.6.2019, Kulttuuriareena 44, Kuopio tanssii ja soi)