Play rape käsittelee sukupuolirooleja satuttavimmillaan

Anna Paavilaisen (Klockriketeaterniin siirtynyt) Play Rape (2014) olisi ollut moneen kertaan nähtävissä Helsingissäkin, mutta jäi näkemättä, osin aikataulusyistä, osin ehkä ennakkoluulojenikin vuoksi. Siksi oli hyvä, että sain mahdutettua sen Teatterikesän aikatauluuni.

Paavilaista oli alkanut kyllästyttää naisten roolit teatterissa, ja tämä kristallisoitui raiskauksiin, joihin hän oli joutunut satamäärin eläytymään näyttämöllä, rättinä mieskollegan alla, raiskaustaiteen ammattilaisena. Alun perin piti tulla kirja, mutta käsittely näyttämöllä tuntui paremmalta, mikä varmasti olikin oikea ratkaisu, nykyväki kun on huonoa lukemaan ja näyttämöltä aihe on saanut varmasti enemmän ansaitsemaansa huomiota. Näyttämölle se myös sopii, koska viestiä on mahdollista tuoda monessa muodossa, sekä ajattelua että tunnetta puhutellen: omaa ääntä, monologia (vanhemman naisnäyttelijän muistelmaa), paperista julistusta, musiikkia ja näyttelemistä (raiskaa kostoksi näyttelijäopiskelijapoikia, taustalla osuvasti Nirvanan Rape Me (1993)). Erilaisten muotojen limittely sallii katsojalle hiukan sulatteluakin. Rankan teeman vastaanottoa pehmensi myös ”hampurilaismallin” soveltaminen: ennen esitystä Paavilainen kätteli ystävällisesti kaikki salin ovella ja esityksen lopulla tarjosi juomaa ja popcornia 🙂

Paly Rape. Kuvassa Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg/Baltic Circle.

Paly Rape. Kuvassa Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg/Baltic Circle.

Mutta onko raiskausten näyttäminen taiteessa tosiaan välttämätöntä, pitääkö olla peilinä, esittää maailma sellaisena kuin se on, kaikkein kurjimmillaankin? Vai onko haitallista toistaa ja tuottaa lisää naista alistavaa kuvastoa, joka trivialisoi ja tekee siitä ”normaalia”? Play Rape tuntuukin kytkeytyvän raiskauskulttuurin (”rape culture”) diskurssiin. Vaikka fokus on naiseen kohdistuvan (hetero)seksuaalisen väkivallan esittämisestä teatterin lavalla, on se osa yleistä sukupuoliroolien ongelmaa. Naisiin kohdistuva seksuaaliväkivalta on yksiselitteisen tuomittavaa. Tunkkaisen vanhakantaiset sukupuoliroolit ovat kuitenkin rajoittavia ja vahingollisia kaikille, sukupuoli-identiteetistä riippumatta. On myös näyttöä siitä, että raiskausten hyväksyvä trivialisointi korreloi muidenkin ryhmien syrjinnän hyväksymisen kanssa. Kyse on siis kaikkia koskevasta ongelmasta, ja valita voi, onko osa ongelmaa vai ratkaisua.

Paavilainen ei vain nosta ongelmaa pöydälle vaan tarjoaa myös ratkaisuja ja esittää manifestina Mara Leen 13 haastetta näyttelijäntyölle. Kannattaa vilkaista em. linkin takaa, varsin kohtuullisia vaatimuksia. Onkohan teatterin tai ylipäätään taiteen alalla mietitty jotain eettistä itsesääntelyelintä? Joku varmasti parahtaa nyt kauhuissaan toverituomioistuimista ja taiteen vapauden ehdottomasta rajoittamattomuudesta, mutta onhan vastaavia elimiä muillakin vapautta palvovilla aloilla, kuten JSN, MEN ja TENK. Just a thought…

(Koettu: 5.8.2016, TT Frenckell, Tampereen teatterikesä)