Kinetic Orchestra: I’m Liquid

Jarkko Mandelinin ja ensemble-ryhmänsä Kinetic Orchestran (josta lavalla Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki and Oskari Turpeinen) teos I’m Liquid (2018) on monella tapaa virkistävä nykytanssiesitys – ei vähiten siksi, että koreografi jo käsiohjelmassa kehottaa katsomaan teosta abstraktina eikä tuputa narratiivejä ja tulkintoja. Tanssia sopii siis katsoa ebsoluuttisena liikkeenä eikä arvailla sinne sekaan jemmattuja merkityksiä.

I'm Liquid. Kuvassa Anni Koskinen, Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki. Kuva: Jussi Ulkuniemi.

I’m Liquid. Kuvassa Anni Koskinen, Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki. Kuva: Jussi Ulkuniemi.

Soljuva liikekieli ja estetiikka lainaa paljon taistelulajeilta, etenkin capoirelta, mikä näkyy näyttävissä liikesarjoissa ja reippaissa otteissa – kuitenkin ilman kamppailulajeille ominaista toista ihmistä vastaan suuntautuvaa asennetta, kuten Mandelin tähdentää. Oikeastaan päin vastoin, monin paikoin toista tuetaan, kuten erinomaisen hienossa – ja ainakin katsomosta nähden uskaliaassa – tempussa, jossa tanssija loikkaa taaksepäin selälleen maassa jalat pystyssä makaavan toisen tanssijan jalkapohjien päälle. Jotain samanlaista olen nähnyt ennenkin, mutta tässä liikkeen tarkkuus ja vaikuttavuus oli pitkälle hiottu. Ylipäätään teos vaikutti ilmeisen tarkkaan koreografioidulta ja liikkeen yksityiskohdat harkituilta.

Virkistävää oli varsin vähäisesti sukupuolitettu liike – ehkä sitä näkyi hiukan parityöskentelyssä, joka enimmäkseen (muttei lainkaan kokonaan) tapahtui mies/nais-pareissa ja naisia ehkä nosteltiin enemmän, mikä toki voi olla ihan käytännönkin juttu, naiset kun olivat pienempiä ja siten epäilemättä helpompia nostella. Joka tapauksessa pitäytyminen perinteiseen sukupuoliasetelmaan tuntui ansiokkaan vähäiseltä.

I'm Liquid. Kuvassa Iiro Näkki, Anni Koskinen. Kuva: Jussi Ulkuniemi.

I’m Liquid. Kuvassa Iiro Näkki, Anni Koskinen. Kuva: Jussi Ulkuniemi.

Vöiden käyttö kontaktin ottamisessa oli omaperäistä (tai ainakin itselleni uutta) – Mandelinin sanoin vyö on ikään kuin kahva keskellä ihmistä. Siihen tartuttiin usein selän takaa vähän retuuttaen, mikä loi vaikutelmaa jos nyt ei tahdon vastaisesta niin ainakin tahdosta riippumattomasta kontaktista. En tiedä, oliko näin tarkoitus, arvelen että ei, mutta sellainen fiilis tuli, kun vyövälitteistä kontaktia tarkemmin yritin tarkastella. Vyötä käyttäen  mahdollistettiin kuitenkin mm. mielenkiintoisia nostoja ja ylipäätään vähän uudenlaista parityöskentelyä.

(Nähty: 6.8.2019, Hällä-näyttämö, Tampereen teatterikesä)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.