Milja Sarkolan Ryhmäteatterille kirjoittaman ja ohjaaman Harriet-näytelmän (2019) lähtökohta on mielenkiintoinen: miten voi toimia esitys, jossa sama lyhyt tapahtuma kerrotaan 15 kertaa, aina hiukan erilaisena? Mutta niin se vain toimii – kuin hiukan viallisessa looperissa pyörivä jännitysnäytelmä.

Harriet Thesleff (Sarkolan isoisoäiti), Olof Lagus ja Ero Gadolin lähtevät hevosajelulle Karjalan kannaksella 20.4.1918. Vain kaksi heistä palaa hengissä – Lagus on menehtynyt luodin osuttua hänen päähänsä. Mitä tapahtui – kuinka Lagus sai surmansa? Oliko kyseessä punaisten väijytys ja sala-ampujan osuma? Sattuiko vahingonlaukaus hevosen voimakkaan liikkeen vuoksi tai käsikähmäisen riidan tiimellyksessä? Tekikö Lagus itsemurhan kenties onnettoman rakkauden vuoksi? Vai tapahtuiko sittenkin intohimon ajama tappo tahi poliittisesti motivoitunut murha?

Harriet. Kuvassa: Roosa Söderholm, Pyry Nikkilä, Robin Svartström. Kuva: Mitro Härkönen.

Entä mikä oli Harrietin osa? Oliko hän uhrautuva isänmaanystävä, uskollinen vaimo, iloluontoinen nainen, koketti, miestennielijä vai helvetin huora? Olivatko Harriet ja Olof kerrassaan rakastuneita, oliko heillä kielletty suhde? Roikkuiko Harriet kiinni Olofissa, jolla ei ollut sellaisia tunteita vai roikkuiko Olof kiinni Harrietissa, joilla ei ollut sellaisia tunteita; vai oliko kellään mitään tunteita, oliko heillä ylipäätään yhtään mitään vispilänkauppaa keskenänsä? Kolmikosta nuorta Harrietia näyttelee TeaKin opinnäytetyönään Roosa Söderholm, Lagusta Pyry Nikkilä ja Gadolinia Robin Svartström – perin mainiolla tavalla he hyppäävät yhä uudelleen saman roolihenkilön nahkoihin mutta usein hyvinkin erilaiseen mielentilaan ja motivaatiopohjaan kuin edellisessä versiossa. Näyttelijäntyönä nautinnollista katseltavaa!

Sarkola esittelee näyttämöllä todellakin 15 eri versiota eri näkökulmista, erilaisin tulkinnoin osin jopa erilaisista ”tosiasioista”. Yhteistä versioille on oikeastaan vain se, että ko. kolme henkilöä ovat mukana ja että Lagus saa kuulan kalloonsa. Kukin versio perustuu johonkin lähteeseen, moni Thesleffin tai Gadolinin alkuoperäisiin kertomuksiin, tosin niitäkin on keskenään erilaisia.

Harriet. Kuvassa: Pyry Nikkilä, Roosa Söderholm, Santtu Karvonen, Robin Svartström. Kuva: Mitro Härkönen.

Mielenkiintoisempaa kuin se, mitä todella tapahtui – mitä ei kai koskaan voi saada varmuudella tietää – onkin se, miten samasta kohtalaisen yksinkertaisesta tilanteesta voi juontua niin erilaisia ja keskenään hyvinkin ristiriitaisia tarinoita. Samaan tapaan kuin vaikkapa silminnäkijähavainnot voivat olla ongelmallisia nykypäivänäkin. Ihmisen muistia saattaa vieläkin joku luulla tietokoneen kovalevyn kaltaiseksi mediaksi, jonne asiat tallentuvat niin kuin ne tapahtuivat ja josta niitä voi tarpeen tullen palauttaa mieleen. Vaan ei. Joitain sirpaleita tallentuu, ja mieleen palauttaminen on niiden aktiivista tulkintaa, rekonstruktiota, jossa keskeinen rooli on mielen pyrkimyksellä koherenssiin, johdonmukaisuuteen tapahtumien jatkumossa. Koherenssin saavuttaakseen mieli tarpeen mukaan täydentelee puuttuvia ja justeeraa ristiriitaisia palasia. Toisaalta tarinoita korjaillaan tarkoituksellisestikin: ihan kaikkia muistissa olevia asioita tarinasta ei ehkä haluta/kehdata/uskalleta kertoa, tai jotakin asiaa halutaan jostain syystä hiukan muuttaa tai värittää – ja taas kokonaistarina muuttuu, jotta koherenssi säilyy. Tai tulee ulkoisia vaikutteita, jotka mieli sujuvasti sulauttaa osaksi ”muistettua” tarinaa. Näin tarina muuttuu, vaikkei kukaan edes asiakseen  valhettelisi.

On ihmismieli kyllä hieno värkki, mutta mahdottoman epäluotettava. Niin kuin Sarkolan hieno Harriet osoitti.

(Nähty: 6.8.2019, Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö, Tampereen teatterikesä)