Koronan keskellä on syntynyt täysin upea uusi tanssiteos, Val Caniparolin versio Robert Louis Stevensonin klassikosta Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886), lyhyemmin Jekyll & Hyde, joka on myös Kansallisbaletissa juuri kantaesityksensä saaneen teoksen nimi. Pääosamiehityksiä on peräti kolme, joista näin toisen illan upean miehityksen; jos en olisi hiukan koronakauhuinen, kävisin katsomassa ne kaksi muutakin.

Vaikutuin Stevensonin pienoisromaanista ensi kertaa joskus yläasteella. Tarinassa viisikymppinen Henry Jekyll keksii tavan tuottaa itselleen jonkinlaisen dissosiaatiotilan, jossa kaikki mielen paha aines on keskittynyt vaihtoehtoiseen identiteettiin, nuoreksi herra Hydeksi. Aluksi hän hallitsee identiteettien jonglöörausta, mutta lopulta Jekyll joutuu väistymään ja Hyde saa vallan. Nuorena tässä puhutteli etenkin ajatus, ettei pahaa tai sen lähdettä ulkoisteta metafyysiseen, vaan se on ihmisessä itsessään ja siten myös vastuu kaikesta pahasta maalimassa. Näin 40 vuotta myöhemminkään tuo tulkinta ei tunnu ihan pahasti hapantuneen.

Jekyll & Hyde. Kuvassa Johan Pakkanen, Eun-Ji Ha, Tuukka Piitulainen. Kuva: Roosa Oksaharju/Suomen kansallisbaletti.

Caniparoli pitäytyy enimmäkseen Stevensonin tarinassa mutta on kehitellyt siihen myös omiaan, mm. Stevenson (Samuli Poutanen) nähdään mukana, ja tarina kehystyy hänen lääkehouruiseksi kuvitelmaksi. En näe tämän dramaturgisen keinon oikein tuovan mitään oleellista uutta, Stevensonin kuvitelmahan tämä joka tapauksessa on. Alkutekstissä naisia vilahtaa vain ohimennen, mikä ei baletissa perinteisesti sovi, niinpä naistanssijoille on kehitelty pari solistista roolia paljolti klassishenkisin liikkein kärkitossuineen kaikkineen. Varmaankin kompensoimaan näiden keveyttä juonen kannalta jotkin kohtaukset tuntuvat vähän pitkitetyiltä, kuten Jekyllin (Johan Pakkanen) ja Nellien (Eun-Ji Ha) aika perinteinen duetto ekassa näytöksessä. Toisaalta Hyden (Tuukka Piitulainen) duetot Nellien ja prostituoitu Rowenan (Lucie Rákosníková) kanssa sopivat tarinaan ilmentäessään Hyden himoja, jotka klassisessa baletissa sublimoitaisiin visummin piiloon kuin nyt.

Jekyll & Hyde. Kuvassa Eun-Ji Ha, Johan Pakkanen. Kuva: Roosa Oksaharju/Suomen kansallisbaletti.

Paljon mielenkiintoisempaa verevää liikettä on etenkin mielisairaalakohtauksissa, joissa tanssijat piehtaroivat sängyissään kuin riivatut antaen perin vaikuttavan fyysisen muodon rikkinäisen mielen tuskaisuudelle. Varsinkin ekan näytöksen kohtauksessa Wojciech Kilarin musiikki malttamattoman rauhattomine jousineen vahvistaa vaikutusta mainiosti. Muutenkin teoksen puolalaisten säveltäjien musiikki on monin paikoin taiten valittu tukemaan sekä liikettä että kerrontaa.

Jekyll & Hyde. Kuvassa etualalla Sari Ikonen, Sara Saviola. Kuva: Mirka Kleemola/Suomen kansallisbaletti.

Stevenson jättää tulkinnan lukijalle ja aika lailla samoin myös Caniparoli – tai ainakin antaa täkyjä erilaisiin tulkintoihin. Käsiohjelma puhuu mm. Hydestä ”pahuuden ruumiillistumana”, samoin rinnastetaan pahuus ja ”fantasiat himoista ja kielletyistä iloista”. Samoja tulkintoja voi toki tehdä myös Stevensonin tekstistä. Caniparolilla on kuitenkin tuoreempi näkökulma pahuuteen: myös nyt Hyde voittaa muttei ei tuhoudu kuten Stevensonilla vaan päätyy mielisairaalaan. ”Pahuus” jonkinlaisen raamatullisen monoliitin sijaan viittaakin sairauteen ja on siten ehkä hoidettavissa. Ajatusta tukee lopun Hyden soolo, jota on vaikea tulkita tunnottoman saatanallisen pahuuden pidäkkeettömäksi melskeeksi vaan juurikin ahdistuneen tuskaisen ihmisen kärsimykseksi, joka ei herätä kauhua vaan myötätuntoa.

Pakko on vielä lausua sananen representaatioista, varsinkin miesten osalta. Klassisen baletin sukupuoliroolien ahdistavasta pölyttyneisyydestä olen mouhottanut täällä ennenkin, mutta tässä nähtiin virkistävästi hukan muuta. Naiset ovat esillä  toki varsin ohuelti mutta miehet poikkeuksellisen monipuolisesti. Klassiseen kuuluvaa sankarillista miestä, jonka ylevä mieli on hyvässä järjestyksessä ja joka esittelee naistaan ei oikastaan ollut. No, ehkä Lanyon ja kumppanit olisivat saattaneet olla, mutta sivurooleissa eivät nousseet esiin. Päärooleissa sen sijaan oli eri tavoin rikkinäisiä ja apua tarvitsevia miehiä kuten Stevenson ja Jekyll, sekä pidäkkeettömästi himoilleen antautuva Hyde. En myöskään muista baletissa nähneeni miesprostituutiota – se kukoisti viktoriaanisellakin ajalla, vaikka kiellettyä olikin, kuten ekan näytöksen tavernakohtaus kertoo. Stevensonin tekstin tulkinnoissa nousee usein esiin pahuuden teeman lisäksi mm. homouden piilotettu käsittely ja juuri Sir Danvers Carew’n (Linas Kavaliauskas) hahmo – niin Stevenson kuin Caniparoli päätyvät palkitsemaan tämän synnin kuolemalla, mikä tuiki toksisena queer-representaation tyyppinä edustaa kovin mennyttä maailmaa ja olisi ansainnut tulla jo päivitetyksi.

Klassisen sublimoidusta ilmaisusta etäännyttiin myös vahvassa kehollisuudessa, jopa lihallisuudessa. Jo mainitut mielisairaalan joukkokohtaukset molemmissa näytöksissä olivat tästä erinomaisia esimerkkejä. Väkevän fyysisiä olivat myös Hyden toisen näytöksen soolot, alussa puvussa ja lopussa ilman. Jekyllin ja Hyden yhteenoton voimakkuus jätti lähes sanattomaksi  (nuolaisiko Hyde Jekyllin hauista vai kuvittelinko vain?) Lyyrisempää kehollisuutta ja liikkeen pehmeämpää miesrepresentaatiota taas edusti mm. Edoardo Pavonin prostituoitu hyvin aistillisine liikkeineen ja gestiikkoineen. Kehollisuuden huipennus oli lopussa Hyden vavisuttavan yltiöfyysinen soolo, jonka Tuukka Piitulainen tulkitsi pelottavan uskottavasti.

Jekyll & Hyde. Kuvassa etualalla Tuukka Piitulainen. Kuva: Roosa Oksaharju/Suomen kansallisbaletti.

(Koettu: 7.11.2020 (iltapäivänäytös), Suomen kansallisbaletti)