Koronavuosi 2020 jää kirjoihin – toivottavasti – kovin poikkeuksellisena monessakin suhteessa, ei vähiten esittävän taiteen kannalta. Ihan alkuvuosi näytti vielä hyvältä, kunnes alkoi tulla tietoa vaarallisesta kulkutaudista ensin tihkuen ja sitten ryminällä. Maaliskuun 11. kävin vielä Kansallisoopperassa katsomassa Don Giovannin ja seuraavana päivänä Tamminiemessä Compañía Kaari & Roni Martinin Uotinen goes Kekkonen -esityksen. Illalla alkoi sähköpostiin tipahdella peuutuksia kiihtyvällä tahdilla: olin jo ostanut lippuja keväälle yli 30 esitykseen, joista 25 peruuntui kokonaan, muutama siirtyi syksylle ja viisi toiveikkaasti vuodelle 2021.

Normaalisti näen noin 100 esitystä vuodessa, mutta 2020 niitä kertyi vain 26, vastaavasti lippuihin käyttämäni rahat putosivat neljäsosaan normaalista. Lipputulojen romahtaminen on tietysti pois esiintyvien taiteilijoiden ja muiden ekosysteemissä toimivien ammattilaisten toimeentulosta; korona onkin kohdellut  esittäviä taiteita erityisen kovalla kädellä.

Mutta siis 26 esitystä, joista tanssi (42 %) dominoi tynkävuonnakin, muut lajit suurin piirtein samoissa suhteissa kuin aiempina vuosina: konsertteja vajaa viidennes sekä kymmenisen prosenttia oopperaa, musikaalia ja puhenäytelmiä kutakin. Blogijuttuja esityksistä syntyi 11, joista tanssia 72 %.

Echoes of Another World. Kuvassa Minna Tervamäki ja Thibault Monnier, taustalla Alice Pastel ja Virpi Pahkinen. Kuva: Minna Hatinen.

Toki  vähistäkin löytyi erityisen kirkkaita helmiä,  etenkin nykytanssista: Puitteiltaan vaatimaton Thibault Monnierin ja Virpi Pahkisen koreografioima Echoes of Another World  -kokonaisuus  teki lähtemättömän vaikutuksen erityisen väkevällä estetiikallaan. Kestoltaan pieni mutta  esteettiseltä anniltaan ja intensiteetiltään valtava oli Tero Saarisen Rebond osana HKO:n konserttia. Keväältä syksylle siirtynyt Carl Knifin Kaksivärinen fuuga yhdessä HDC:n kanssa puolestaan tarjosi lempeän lämmintä älyllistä mielen kutkutusta. Säihkyviin helmiin kuuluvat myös Kansallisbaletista Alexander Ekmanin riemun ja kauneuden runsaudensarvi Cow sekä  Val Caniparolin yltiöfyysinen ja synkän kaunis Jekyll & Hyde.

Alexander Ekman: Cow. Etualalla Tuukka Piitulainen. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika.

Muista kuin tanssiesityksistä päällimmäisinä on mainittava kaksi temaattisesti tangeeraavaa ja erinomaisen taitavaa ja vaikuttavaa esitystä: Hitler ja blondi Tampereen työväen teatterissa ja Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Fasismi nostaa rumaa päätään Euroopassakin – Suomi mukaan lukien – mm. populistisen haittanationalismin muodossa; nämä kaksi esitystä virittelevät aiheellisesti ja ansiokkaasti varoitusvaloja.

Cabaret. Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri

Live-esityksien vähetessä oli etäilyesityksiä tarjolla enemmän kuin aiemmin. Niistä en ole pitänyt tarkkaan kirjaa samaan tapaan kuin live-esityksistä, mutta vajaat kolmisenkymmentä tuli niitäkin nähtyä kotisohvalta, näistä ehkä kymmenkunta maksullisia. Kovin varovasti moni toimija tuntui lähteneen maksullisuuteen, enemmänkin olisi voinut mielestäni olla, varsinkin kotimaisia. Katsojan kannalta oli toki mukavaa, että kansainvälistä etätarjontaa oli tavallista enemmän, kuten Royal Ballet ja NDT.

Kesällä pohdin, josko laajentaisin blogiani kirjoihin, mutta aika vähiksi jäi, niitä juttuja syntyi vain kaksi: Miki Liukkosen romaanista Hiljaisuuden mestari  sekä Christopher Isherwoodin Berliini-kokoomajuttu, joka tosin oli enemmänkin em. Cabaret-musikaalin innoittamaa taustaa. Kirjoja tuli kyllä luettua, mutta riman kalibrointi on jotenkin vielä hakusessa, eli millaista on se lukukokemuksen ”erinomaisuus”, jota blogijuttuun ”vaaditaan”. Esitysten osalta olen tätä kalibrointia tehnyt bloggauksen myötä  jo reilut seitsemän vuotta, joten varmasti se mittatikku lukuelämyksiinkin ennen pitkää löytyy.

Vuosi 2021 ei esittäville taiteille ainakaan alkupuoleltaan näytä kauhean paljon paremmalta: lippuja olen ostanut 15 esitykseen, joista kolme on jo ehtinyt viime päivinä peruuntua. Saas nähdä miten käy. Jospa edes kesään mennessä tilanne jo paranisi.