Viimeisten 12 kk aikana olen nähnyt tasan 10 live-esitystä, viime vuoden syys-marraskuussa, kun hetken aikaa se oli mahdollista ja jotakuinkin turvallista; normaalisti samassa ajassa esityksiä kertyisi kymmenkertainen määrä. Samaan aikaan on tullut katsottua kotisohvalta kymmeniä striimattuja esityksiä. Eivät striimit toki mitään uutta ole: vuosittain (siis normaalivuosina, viimeksi 2019) noin sadasta ehkä 10-15 % on etäesityksiä, yleensä elokuvateattereissa näytettäviä suoria striimeja tai tallenteita: oopperoita Metropolitanista ja Royal Opera Housesta, tanssia Royal Balletista, näytelmiä National Theatresta, jne. Näistä en kuitenkaan ole juurikaan kirjoittellut. Pohdin tässä jutusssa yhden heiton ajan, miksi en eli miksi koen striimit elämyksinä valjumpina, vaikka juuri nyt ne ovatkin kullan arvoisia, aidon asian puuttuessa.

Voisi luulla, että epäsosiaalisena epattona en suuresti kaipaisi muun yleisön seuraa. Ja toki on sanottava, että niissä esityksissä, joissa syksyllä ehdin käydä turvavälein, tunsin oloni mukavammaksi kuin normaalisti täyteen pakatuissa saleissa, joissa joku vieras kyhjöttää iholla. Mutta toki ihmislajiin kuitenkin kuuluvana jaan jonkintasoisen sosiaalisen liittymisen tarpeen, ja yhteinen kokeminen taiteen äärellä voimistaa omaa kokemusta. Olkoonkin, ettei kokemuksen sisältö aina olisikaan jaettu: samat aistimukset kun voivat herättää hyvinkin erilaisia reaktioita ja merkityksenantoja. Jotain vahvasti jaettua live-kokemuksessa kuitenkin on, vaikka katsomossa siitä ehkä poimimmekin vasuihimme kukin erilaisia antimia.

Kotona näiden säilyke-esitysten katsomisessa on vielä omat piirteensä. Esimerkiksi keskittyminen on ihan eri tasoista: valojen himmetessä teatterin katsomossa on helppo päästää irti tosielämästä, antaa minuuden liudentua ja mielen soljahtaa näyttämöllä tarjottuun maailmaan. Kotisohvalla vastaavaa on työläämpi tai lähes mahdoton saavuttaa: katse harhailee pyyhkimättömiin pölyihn tai lukemattomiin kirjoihin, eikä jääkaapin seireeninlauluakaan aina jaksa väliajalle asti vastustaa. Jos paikalla on muita, on riski joutua höpöttelyn kohteeksi merkittävästä suurempi kuin teatterin katsomossa (eikä mulkaus pahaa öögaa tai merkitsevä kröhähdys häiriön lähteen suuntaan yleensä kotikatsomossa auta).

Vuorovaikutuksen välittyneisyys verkon yli alkoi herättää kiinnostusta mm. sosiaalipsykologisen tutkimuksen piirissä jo paljon ennen koronaa, ja nyt olemme jo toista vuotta saaneet nauttia etuoikeudesta elää tätä luonnollista koeasetelmaa. En tästa jaarittele laajemmin, mutta on selvää, että välittyneisyys muuttaa myös esittävän taiteen kokemusta, kun vastaanottajana en havainnoikaan esitystä suoraan silmin ja korvin (ja joskus muinkin aistein) vaan välissä on jokin medium, yleensä tietoverkko ja epälukuinen määrä digitaalisia härpäkkeitä. Vaikka tilanne olisi ”live” eli jos seuraan esitystä ruudulta tai valkokankaalta samaan aikaan, kun se tapahtuu livenä jossain muualla, vastaanottokokemus jää silti vaimeammaksi. Sen sijaan elävän ihmisen kohtaaminen, vaikka välissä on ramppi ja ”neljäs seinä”, on kokonaisempi ja intiimi.

Tallenne sen sijaan on otoksenomainen. Kerronta muuttuu luonteeltaan erilaiseksi, askelen tai pari elokuvan estetiikkaa kohden, kun monitaiteinen elävä esitys muokataan tallenteeksi. Erossa on kyse paitsi esteettisen keinovalikoiman muuttumisesta paljolti myös valinnoista: yleisölle koostettuun taltioon ei mitenkään voi saada mukaan koko esitystä. Vaikka tekniikka olisi huippua, kuvaus ja äänitys moitteetonta ja ohjaus & leikkaus vallan taidokasta, tuloksena on kuitenkin vain osa teoksesta, kurkistus ikkunan läpi. Sen ulkopuolelle jäävä avara maailma jää piiloon. Ohjaajan tai koreografin kannalta tämä voi ehkä tuntua hyvältäkin: vastaanottajan huomion voi ohjata juuri ”oikeisiin” asioihin. Oma ajatteluni taiteen vastaanotosta on kuitenkin enemmän sen suuntainen, että vaikka tekijöiden intentiot ja teokseen lataamat merkitykset saattavat olla sinänsä ihan mielenkiintoisia, en mieluusti anna niiden määrätä omaa vastaanottoani vaan poimin mukaani vaikutuksia ja merkityksiä sen mukaan, miten niitä mielessäni herää

Tallenteissa on siis tehtävä valintaa, ja ”ongelmani” on, että ne valinnat tekee joku muu. Live-esityksissä päätän itse, mikä kulloinkin vangitsee mielenkiintoni. Konsertissa se saattaa hetkittäin olla vaikkapa patarumpu taustalla, vaikka samaan aikaan sello soittaisi hienoa sooloa. Varsinkin klassisessa baletissa huomaan usein katseeni etsivän – ja löytävän – mielenkiintoista liikettä tai muuta esteettistä viehätystä näyttämön reunoilta, kun keskellä suoritetaan jotain iänikuista taiturimaista pas de deux’ta virtuoosisine piruetteineen tai atleettisine nostoineen. Elävällä näyttämöllä tapahtuu paljon enemmän kuin yhteen kuva- ja äänivirtaan on mahdollista mahduttaa, vaikka tallenteen kuvaus ja ohjaus olisi ensiluokkaisen laadukasta ja kyseistä taiteenlajia kunnioittavaa – puhumattakaan tilanteista, joissa se ei sitä ole. Lisäksi on näyttämötaiteen aloja, jotka lähes välttämättä aina latistuvat tallenteissa, kuten valaistus: lavalle suunniteltuna se voi olla vahvasti vaikuttavaa, mutta tallenteella efekti harvoin toistuu samanlaisena.

Mitä monitaiteisempi esitys on, sitä korostuneemmaksi valintakysymys nousee: vaikkapa tanssiesityksessä on yleensä tarpeen ja järkevää antaa painoa liikkeelle, siis tanssijoille, jolloin skenografia ja muut visuaaliset elementit  jäävät helposti paitsioon. Livetilanteen vastaanottajana sen sijaan voin nopeasti skannailla kaikkea tarjolla olevaa silmäkarkkia ja napsia nautittavakseni kussakin tilanteessa omaan makuuni ja mielentilaani parhaiten sopivat palat.

Mutta ei mitään niin onnetonta, ettei jotain hyvääkin: kameroilla pääsee lähelle, poimimaan yksityiskohtia, joita muutoin ei katsomon kaukaisuudesta ehkä saattaisi huomatakaan.  Toki nekin valinnat on joku muu tehnyt. Striimin tai muun tallenteen vastaanottajana olen välttämättä passiivisempi kuin live-tilanteen, jossa olen paitsi vastaanottaja myös mm. tv-ohjaaja ja leikkaaja.

Tästä mouhotuksesta huolimatta nautin suuresti streameista, joita nyt on melko mukavasti tarjolla. Erityisesti on mukavaa nauttia kiinnostavien ulkomaisten toimijoiden (kuten NDT), joiden esityksiä muutoin olisi vaikeampi nähdä. Toivon kuitenkin hartaasti, että kulkutauti lähikuukausina talttuisi, ja pääsisi taas aidon asian, live-esitysten, äärelle.