Lisää näitä tekstejä kauan sitten nähdyistä esityksistä:  We will rock you -musikaalilla (WWRY) on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, ja se on ollut referenssi, johon muita musikaaleja vertaan, useinkin näiden tappioksi. Niinpä huoli ei ollut vähäinen, kun menin katsomaan sen Suomi-versiota, jossa uhkaavan katastrofin ainekset olivat kasassa: Queenin lauluja suomennettuina, ja esityspaikkana Helsingin jäähalli, tila, jossa tähän astiset taide- ja viihdekokemukseni ovat jääneet parhaimmillaankin kovin latistuneiksi. Mutta suotta huolehdin. Tästä blogitekstistä on nyt tulossa ehkä tarpeetoman pitkä , joten TL;DR: tämä produktio oli kokonaisuutena aika lailla täysosuma! Joistain makuasioista voi nillittää, ja mm. niistä seuraavassa jaarittelenkin, mutta kaiken kaikkiaan suosikkimusikaalini sai erinomaisella tavalla arvoisensa käsittelyn ohjaaja Maria Sidin ja kumppanien johdolla.

We will rock you on jukeboksimusikaali, jossa noin 25 Queenin tunnettua biisiä (kokonaan tai viittauksina) on sidottu yhteen Ben Eltonin libretolla, joka juonen tasolla on genreen sopien vähän höpsäkkä, mutta tarinassa sen verran kantaaottavuutta, ettei sitä ole syytä tyystin ohittaa. Vuonna 2350 maailmaa hallitsee yhtiö nimeltä Global Soft johtajanaan Killer Queen. Yksilöllisyyden torjuva yhtenäiskulttuuri vallitsee. Elävä musiikki, rock eritoten, on kielletty ja instrumentit hävitetty; sallittua on vain Global Softin tuottama konemusiikki. Pieni kapinallisten, boheemien, joukko kuitenkin pitää yllä toivoa. Nuoret Galileo Figaro ja Scaramouche liittyvät boheemeihin, jotka tunnistavat Galileon ennustusten the Uneksijaksi, sankarivapahtajaksi. Ja lopulta rock taas jyliseekin.

Tarinassa on pari yllättävää nimimuutosta verrattuna alkuperäiseen: Planet Mall on vaihtunut iPlanetiksi, ja ehkä kritiikin kärjen yksi kohteista – massakulttuurin ohella – samalla siirtynyt kuluttamisesta enemmän suuryrityksiin, yksilöistä rakenteisiin. Jos näin on ollut ajatus, on Apple-viittaus on ehkä vähän yllättävä, yksilöiden ja yksilöllisyyden kannalta haitallisempia ja paljon epäeettisempiäkin globaaleja toimijoita olisi ollut tarjolla. Toinen muutos, jolle en edes keksi selitystä, on kapinallisten tukikohdan muuttuminen Heartbreak Hotelista Hard Rock Caféksi. Alkuperäisessä Elvis & co. -viittauksessa on jokin juju, mutta ravintolaketjun nimi sellaisenaan jäi hämmentämään. Koitin hetken kaivella, josko tämä globaali suuryritys olisi musikaalin sponsori ja näin saanut brändilleen mainospaikan, mutta ei sekään selitys tunnu vetävän. Ehkä se on huonosti harkittu pinnallisen sisustustyylin mukaan, tai sitten alkuperäisestä versiosta vielä syvemmälle viety ironian taso, vihjaus, ettei edes rock ole kovin yksilöllistä vaan omanlaistaan massakulttuuria sekin. Näin nykäistäisiin herkullisesti matto alta musikaalin tarinan tason sanomalta. Tämän nillityksen oheen voi lisätä vielä yhden korvaan särähtäneen kohdan, jossa alkuperäisteksti oli paremmin jyvällä jo aikanaan: boardroom-kohtauksessa puhuttelu ”… chairmen, chairwomen, chair-transexuals, … ” oli kääntynyt hiukan hämmentävään muotoon ”…, puhemiehet, puhenaiset, puhesukupuolineutraalit, …”

We Will Rock You. Kuva: Cata Portin.

Mutta termien sivupoluilta takaisin musikaaliin. Sen kantaesitys oli Lontoon Dominion-teatterissa toukokuussa 2002 ja näin sen ensimmäisen kerran heinäkuussa alkuperäismiehityksellä ja sittemmin vielä muutaman kerran uudelleen seuraavina vuosina. Noihin aikoihin elämässäni tapahtui perinpohjaisia muutoksia parempaan; muutoksia, joiden yhtenä tärkeänä katalyyttina tai kantimena on ollut näyttämötaiteen tuottama kokemusmaailma, ja tässä WWRY:n vaikutus ei ollut vähäinen. Samaa perua on ja osin samaa merkitystäkin edustaa näyttämötaiteen kohtuuton suurkulutukseni, joka jatkuu edelleen. Queenin musiikista olen aina pitänyt – bändin kasvoi suursuosioon 1980-luvulle tultaessa eli teinivuosinani. Lontoon produktio tuli siis nähtyä neljä kertaa (ehkä viidentenä pitää mainita vuonna 2005 Gloriassa esitetty Nuorten musikaaliteatterin Bohemian Rhapsody -musikaali, jossa oli sama tarina mutta ilman mainintaa Ben Eltonista…) Reilua tai ei, en voi olla vertaamatta  Helsingin produktiota Lontoon produktioon, joka, kuten mainittu, on musikaalien mittatikkuni muutenkin.

Pahin ennakkopelkoni oli kieli, käännösbiisit kun harvoin tavoittavat alkuperäisestä edes koko merkityssisältöä, saati kielellistä nautittavuutta. Mariskan käännökset kuitenkin toimivat varsin mainiosti. Libreton käännöksestä muutoin vastasi Sanni Heinzmann – tai kyseessä oli paljon pidemmälle lokalistoitu teksti kuin vain käännös. Käsittääkseni musikaalien oikeuksien omistajat usein vahtivat mustasukkaisesti käännösversioita, mutta WWRY:n tekijät jopa rohkaisevat juurruttamaan musikaalin paikalliseen maaperään. Niinpä teksti sisälsikin runsaan leikekirjan suomalaisen pop-musiikin tunnettuja sanailuja, jotka välillä herättivät ansaittua hilpeyttä. Vaikka biisien suomenkieliset versiot ovat hyviä, huokaisin helpotuksesta, kun jo käsiohjelmasta huomasin, että kaikkein ”pyhimmät” tekstit, We will rock you, We are the champions ja varsinkin Bohemian rhapsody, oli jätetty koskematta ja esitettiin alkukielisinä.

We Will Rock You. Kuvassa Lauri Mikkola ja Saara Aalto. Kuva: Cata Portin.

Toinen ennakkohuolenaihe oli esiintyjät: onko päärooleihin (Galileo Figaro ja Scaramouche)  löytynyt henkilöt, joiden äänen laadun ja tekniikan skaala yltää herkän balladin (kuten Ken tahtoo aina elää, alkup. Who wants to live forever) sydämeenkäyvästä tulkinnasta aina rock-genren suurimpien biisien (kuten We Will Rock You) vaatimaan voimaan ja vimmaan. Oli todellakin! Saara Aalto Scaramouchena oli yksinkertaisesti loistava, paitsi laulajana myös hahmoon oleellisesti kuuluvan kyynisyyttä lähentelevän sarkasmin tulkitsijana. Lauri Mikkola Galileona ei valtavine äänivaroineen jäänyt  jälkeen, mutta piirsi ehkä psykologisesti ohuemman (vaikkakin fyysisesti skrodemman) hahmon kuin Toni Vincent, jonka Galileon kehityskaari neuroottisen ahdistuneesta ja herkästä rockrunopojasta vastentahtoiseksi pelastajaksi oli Lontoon produktion kiinnostavimpia piirteitä. Aallon ja Mikkolan duetot (esim. Kivilinna, alkup. Under Pressure) soittelivat katsojan tunne-elimistöä lujalla otteella. Myös toinen kapinallispari, Brit (Joel Mäkinen) ja Oz (Jennie Storbacka), tuntuivat sytyttävän toisensa roihuun juuri duetoissa (kuten Mä kaiken saan, alkup. I Want It All). Upeasti laulavan Nina Tapion Killer Queen -hahmo oli huomattavan hillitty (lavan karismallaan täyttäneeseen Sharon D Clarkeen verrattuna). Jussu Pöyhösen Buddy-hahmo oli sympaattinen mutta vähemmän hippi kuin esikuvansa Pop, Vallu Lukan Khashoggi puolestaan asiaankuuluvasti kyynisen virkamiesmäinen.

Vaikka ehkä joissakin kohdin pidin Lontoon hahmoista enemmän, on todettava, että Helsingin produktion hahmot toimivat erittäin hyvin keskenään yhteen. Muutoinkin Maria Sidin ohjaus ansaitsee kiitosta. Kokonaisuus oli sangen erilainen Lontoon versioon verrattuna, mutta perin mainio omista lähtökohdistaan. Perinteinen näyttämotekniikka oli paljolti korvautunut digitaalisella: valtavat screenit toimivat massiivisten visualisointien (Joonas Tikkanen) näyttämönä. Tässä ei himmailtu, mikä oli viisas ja rohkea ratkaisu, jäähalliolosuhteissa kun vähä ei riitä eikä herkkä nyansointi ulotu tavoittamaan etäisiä katsomoita – eikä Queenia oikeastaan edes ole mahdollista tehdä liian isosti. Ehkä tämänkin vuoksi Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia jätti monin paikoin hiukan kunnianhimottoman vaikutelman, mikä esitysolosuhteisiin (ja ehkä osin esiintyjiinkin) nähden saattoi kuitenkin olla ihan viisasta. Teemu Muurimäen puvut sopivat Sidin kokonaiskonseptiin hyvin, tosin tässäkin mieleen punkee väkisin mm. Lontoon Galileon nahkatakkifarkkurock-look, joka alleviivasi ulkopuolisuutta ja omintakeisuutta, kun taas Helsingin Galileon valkoinen poikabändipoppariasu oli lähempänä tarinassa kritisoitujen massojen tyyliä. Taisin lukea tässäkin (kuten Hard Rock Caféssa edellä) piiloviestin siitä, että yksilöllisyys on lopulta illuusio.

We Will Rock You. Kuva: Cata Portin.

Kaikkiaan siis joka tapauksessa mitä mainioin musikaalikokemus!

(Koettu 21.8.2021, Helsingin jäähalli)