Petri Kekonin Miniatures -teos Kaupunginteatterin väliaikaisena näyttämönä toimivassa Yhteiskoulussa. Hiukan epäilytti ennalta tämä esityspaikka, mutta kohtuullisen ok se oli, vaikka penkit ylen puuduttavat olivatkin.

Teoksessa oli ikään kuin neljä osaa: duo, soolo ja trio, joissa eri esiintyjät kussakin, ja lopun finaali, jossa kaikki mukana.

Omaan makuuni tämä teos ei varsinaisesti oikein osunut siinä hengessä, jossa tätä blogia kirjoitan, mutta toimi katalyyttina ainakin kahdelle ajatuspohdinnalle: miten ja miksi katson (abstraktia) (tanssi)taidetta, ja mitä Kekonin etenkin tässä teoksessa viljelemä liikekieli minussa herättää.

Yksi, kaksi, kolme

Teoksen ekassa osassa nainen ja mies oli puettu ja kalkittu valkoisiksi androgyynihahmoiksi – myöskään tanssissa (liikkeet, roolit) sukupuoli ei tuntunut nousevan vahvasti esiin, paitsi hiukan perinteisessä miehen ”teline & nostokurki” -roolissa. Olihan tässä kahden ihmisen askeleet (pas de deux), mutta melko etäiseksi ja viileäksi heidän välinen vuorovaikutuksensa tuntui jäävän.

Toisessa osassa pieni tumma nainen oli ensin vyötäröä myöten hautautuneena hiekkalaatikossa (joka roudattiin pumppykärryillä näyttämölle, täti sinne valmiiksi istutettuna), aluksi liikehtien mielenkiintoisesti vain ylävartalollaan, mm. heitellen hiekkaa pitkin näyttämöä. Omassa mielessäni soolon myöhempikin liike tuntui heijastavan alun ”puoliksi kahlittua” teemaa: se tuntui vielä epäluonnollisemmalta kuin ensimmäisen osan liike, kuin pieneen häkkiin pakotetun ahistuneen eläimen epätoivoiselta riuhtomiselta.

Kolmannessa osassa kolme tanssijaa jatkoi omaperäistä melko ei-ihmismäistä liikekieltä tanssien samassa tilassa (edellisessä osassa näyttämölle roiskitun hiekan päällä) ja välillä yhdessäkin mutta enimmäkseen ikään kuin itsekseen. Finaali, jossa kaikki kuusi oli näyttämällä, jatkoi samaa linjaa: tilan suhteen koordinoidusti (=eivät törmänneet toisiinsa), mutta muutoin toisistaan melko lailla irrallaan ja erillään omissa yksityisissä maailmoissaan.

Yksinkö oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin?

Käsiohjelman mukaan Kekoni on kommentoinut finaalia näin: ”Sillä niinhän se on, että meidän on vain jotenkin tultava keskenään toimeen, samalla hiekkalaatikolla kun eletään.” Tästä näkökulmasta teoksen idea on ymmärrettävissä, mutta toisaalta antaa ehkä melko lohduttuman kuvan: onko samalla hiekkalaatikolla elämisen rajoituttava siihen, että ei törmätä toisiimme ja luovitaan toistemme ohi minimaalisella kontaktilla – eikö yhteiselo voisi olla läheisempääkin ainakin edes joidenkin vähien ihmisten kanssa, tai edes yhden?

Modernia nekrotematiikkaa?

Kekonin (ainakin tämän teoksen) liikekieli, näyttämöllepano sekä tanssijoiden vuorovaikutuksen vähyys ja muoto toivat vahvasti mieleeni sosiaalipsykologi Erich Frommin jotkin ajatukset liittyen mm. tuhoavuuteen (vapaudesta pakenemisen muotona) ja viehtymykseen ei-elävään. Alleviivatuimmin tämä näkyi soolossa, jossa etenkin alussa tanssija oli puoliksi kuolleen materian, hiekan, vankina. Mutta koin näihin teemoihin vahvoja viittauksia muutoinkin, mm. monin paikoin zombi-tematiikkaa mieleentuovassa groteskin ei-ihmismäisessä liikekielessä ja kalmanvalkoisiksi kalkittujen duon tanssijoiden ulkoasussa.

Eli ei siis esteettisesti tai muutoin nautinnollisesti antoisa biisi, mutta haastava ja ajatuksia herättävä kylläkin.

(Nähty: 13.6.2013, Kuopio tanssii ja soi)