Shakespearen 1600-luvun alkuvuosina kirjoittaman ”skottilaisen näytelmän”, jota uskaliaimmat Macbethiksikin nimittävät, pohjalta Verdin säveltämä ooppera sai kantaesityksensä 1847 Firenzessä ja muokattu versio 1865 Pariisissa. Kaksikymmentä vuotta sitten sai ensi-iltansa Savonlinnan versio, johon ohjaaja Ralf Långbacka otti osia niin Firenzen kuin Pariisinkin versioista. Tämä Savonlinnan Macbeth elää ja voi hyvin!

Macbethin libretto
(Savonlinnan oopperajuhlat Oy)

Macbethin tarina sijoittuu 1000-luvun alkupuolen tietämille sydänkeskiajalle, ja Olavinlinna on perustettu myöhäiskeskiajalla 1475 – jos ei autenttinen skottilinna, joka tapauksessa mainio ympäristö juuri tämän tarinan kertomiseen.

Oopperana Macbeth poikkeaa virkistävästi oopperan peruskaavasta, siitä saippuaoopperamaisesta hötöstä, jossa vanhan vitsin mukaisesti tenori yrittää saada sopraanon ja baritoni pyrkii sen estämään. Nimirooli on baritoni, vaikutuksille altis murhaaja ja vallananastaja. Ja vaikka Lady Macbeth onkin sopraano, niin tämä juonitteleva, miehensä kuninkaanmurhaan yllyttävä naispirulainen ei saa osakseen erityistä romanttista pyrkyä. Tarinan lopulliset sankarit, Macbethin kukistajat eli perheensä Macbethien murhaamana menettävä Macduff ja murhatun kuninkaan poika Malcolm, ovat kylläkin perinteiseen tapaan tenoreita.

Virkistävää on myös, että ooppera ei ole kokoelma heppoisella tarinalla yhteen liimattuja aarioita vaan keskiössä tuntuu aidosti olevan draama ja sen kertominen musiikin avulla ja tukemana. Niinpä oopperassa ei olekaan sellaisia suuria aarioita tai muita hittibiisejä, joita populaarikulttuurikanavat olisivat istuttaneet suuren yleisön korvamadoiksi.

Väliaika 1. ja 2. näytöksen välissä – tauon paikka myös orkesterille

Keskeisimmissä rooleissa Savonlinnan viimevuosien tapaan voittopuolisesti ulkomaisia nimiä: Stephen Gaertner (Macbeth), Csilla Boross (Lady Macbeth), Carlo Colombara (Banquo) ja Alejandro Roy (Macduff) – mutta myös Hannu Jurmu Malcolmina. Esitys meni Olavinlinnan yleisöön kuin häkä – aplodit olivat varsin pitkät ja taisi katsomossa joku seistakin. Myös väliaplodeja yleisö jakeli anteliaasti – suurimmat taisi saada Alejandro Roy sydämeenkäyvän tunteikkaasta ”O figli, o figli miei!” -tulkinnastaan perheensä menettäneenä Macduffina.

Mikäs tässä esityksessä sitten oli sitä erinomaisuutta? Toki oopperan perusjutut, musiikki, esiintyminen, jne. olivat kohdallaan odotusten mukaisesti – samoin Långbackan aikaa hyvin kestävä ohjaus teki kunniaa Shakespearen hienolle tragedialle. Ehkä kuitenkin juuri tämä alkuperäistarina on se, joka tässä itseäni eniten puhutteli – toki em. puitteet kertoivat, korostivat ja tukivat tarinaa varsin mainiolla tavalla.

Macbeth on aina ollut suosikkejani Shakespearen tragedioiden joukossa – taisinpa jo lukiossa kirjoittaa siitä jonkin aineenkin. Macbethin teemat ovat kiinnostavia: vallanhimo, pahuus, valinnanvapaus, omatunto, … Toki teemoja löytyy paljonkin, mikä on yksi hyvän taiteen piirteistä: se puhuttelee ihmisiä kunkin omista lähtökohdista. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on sukupuoli – teosta on pidetty hyvin misogyynisenä ikävän naiskuvansa vuoksi, näkyvä naiseus kun esiintyy lähinnä toisaalta puolihulluina noitina ja toisaalta Lady Macbethin vallanhimona, pahuutena ja säälimättömyytenä. Toisaalta naiset ovat samalla aktiivisia toimijoita tai ainakin vetelevät naruista.

Pahuus, vallanhimo ja vallan turmelevuus ovat ilmeinen teema. Pahuus ja kunniattomuus ilmenevät murhina, joiden avulla vallanhimoa täytetään: murhien, ei esim. kunniallisissa taisteluissa saavutetujen voittojen avulla. Tästä kärjekkäitä esimerkkejä ovat nukkuvan Duncan-kuninkaan murhaaminen ja Macduffin lasten ja vaimon murhaaminen.

Korvissani kaikui huuto: ”Herätkää!
Macbeth murhaa unen! Viattoman unen,
unen, joka paikkaa huolten repaleisen silkin,
unen, johon elämämme päättyy joka ilta,
unen, työstä uupuneiden kylvyn,
suuren luonnon maistuvimman ruokalajin,
elämän juhlan parhaan ravitsijan.”
(3. näytös, 4. kohtaus)

Olivatko Macbeth ja Lady pahoja jo alkujaan, ja saivat mahdollisuuden päästä toteuttamaan itseään, vai oliko kyse suurinpiirtein tavallisista ihmisistä, jotka tilanne ajoi huonoihin valintoihin ja jonkinlainen jatkuvuuden logiikka yhä syvemmälle pahuuden kierteeseen?

Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin;
yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin.
(3. näytös, 4. kohtaus)

Ihmisluonnon mahdollisuudesta tällaiseen jälkimmäisenkaltaiseen kehitykseen on saatu joistakin psykologisista koejärjestelyistä ja historiallisista tositapahtumistakin – näistä yksi mahdollinen tulkinta on, että kenestä tahansa voi tulla tyranni (ks. esim. Hamilo, HS 23.8.2011). Vallan väitetään turmelevan – tähän tuntuu Långbackakin viittaavan mm. massiivisella kruunulla, vallan symbolilla, joka koko ooperan ajan roikkuu näyttämön päällä.  Toisaalta haluaisin ajatella, että yksilön moraalisen kehityksen taso voisi myös vaikuttaa tällaisen kehityksen mahdollisuuteen. Muutenkin kannatan, ehkä naiivisti, yksilön vastuuta valinnoistaan ja tekemisistään olosuhteista huolimatta – pahojen tekojen syy ei ole kruunun eli vallan, kuten Macbeth libretossa viimesanoinaan lausuu, vaan sen, joka valtaa käyttää väärin.

(Nähty: 26.7.2013, Savonlinnan oopperajuhlat)

(Lainaukset: Shakespeare: Macbeth, suom. Matti Rossi, 2004)