Ravintola C on toinen kestosuosikeistani Tampereella, Hellan & Huoneen ohella. Molemmista olen aina lähtenyt ulos kevyesti huumaantuneena upeista makunautinnoista, hiukan kuin pilven tao pumpulin päällä kävellen.

C:ssä kaikki osa-alueet, ruoka, viinit, palvelu, ovat kohdallaan, mikä on onnen omiaan takaamaan kokonaiselämyksen. Niin tälläkin kertaa.

Itse C:n eli sommelier Christina Suomisen suosituksesta otin aluksi lasillisen Philippe Gamet’n Selection Blanc de Noiria, joka on tehty pelkistä punaisista samppanjan ”vakiorypäleistä” (tosin toinen tarjoiljia, joka kaatoi viinin lasiin, taisi sanoa että kaikista kolmesta, mikä lienee ollut vähäinen erehdys). Mainio aperitiivi.

C:ssä on aina pöydässä valmiina tarjolla leipätikkuja käärittynä herttaiseen pitsiliinaan. Ne ovat hämmentävän hyviä, koukuttavia ja vaikeita vastustaa (en tosin edes yrittänyt).

Listalta valitsin, kuten yleensä, valmiiksi suunnitellun menun viineineen. Ilmeisesti pisin menu oli nimetty ”Seurustelumenuksi”.. olin liikkeellä yksin, ja olisin toki voinut ruokien kanssa seurustella, mutta kaksi muuta menua, jotka oli listalla kuvattu tarkemmin, vaikuttivat niin herkullisiltaa, että päädyin niistä pidempään, Viinimestarin menuun.

Keittiön tervehdyksiä tuli kerralla kolme: nieriää pikkelöidyn kanttarellin ja köynnöskrassin kera, keitto kevätsipulin varsista pikkuruisten kirsikkatomaattien kera ja pieni tuulihattu, jossa mateenmätiä ja kukkakaali-jogurttivaahtoa. Nieriä oli ehkä aavistuksen verran turhan mieto maultaan, mutta muuten hyvä alkusoitto – etenkin tuulihattu mätimousseineen oli erittäinkin herkullinen.

Listalla mainitun korvasieni-cannellonin korvasi kantarelli-cannelloni, kuulemma metsässä on sesonki vaihtunut. Erittäin vahva kantarellin maku (jos nyt hennohkoa sienen makua voi vahvaksi sanoa), ja muutenkin herkullinen pötkäle. Se piti yrttisalaatin kera seuraa kylmäsavustetulle lohelle, ja maut  toimivat erityisen makoisasti yhteen – ja annos oli vieläpä visuaalisesti silmälle varsin suotuisa. Erittäin onnistunut annos siis! Viininä ollut sisiliainen C’D’C -valkoviini oli sellaisenaan melko yllätyksetön mutta tuki hienosti ruokaa saaden siinä itsekin uusia sävyjä.

Toisena alkuruokana jo listaa lukiessani herätti himoa villisika-aladobi lipstikan kera. Villisika on mainio raaka-aine ja lipstikka turhankin harvoin käytetty yrtti. Myös tämä oli mauiltaan erinomaisen onnistunut annos: Villisika-aladobi jo sellaisenaankin oli herkullista. Yrtit eli lipstikkapyree ja tuore siankärsämö, ovat vahvoja mauiltaan, ja sellaisenaan omaan makuuni lähes epämiellyttäviä – mukana olleet omenakiekot pyöristivät näitä makuja onnistuneesti. Nämä kaikki yhdessä villisian ja sinapinsiemenvinegretin kanssa samaan aikaan suuhun kauhottuina muodostivat huimasti yhteensopivan elämyksen. Makua tuki erinomaisesti viini, Château Pradeaux rosé 2011, joka ryhdikkäänä ja jämäkkänä maistui myös sellaisenaan – mikä olikin kätevää, koska sillä saattoi huuhdella suusta lipstikan ja siankärsämön makua, joka viihtyi suussa pidempään kuin kiireinen villisika.

Klassiset, jo unohdetut, perinteet taitavat sanoa, että jos lihasta mennään takaisin kalaan eli ”väärään suuntaan”, pitää välissä suu raikastaa. Näin tehtiin: muutama lusikallinen punaherukasta, basilikasta ja camparista valmistettua granitaa, maukasta ja irtonaista, oli hauska väli-ilo suulle.

Pääruokana eli päivän kalana oli grillattua kuhaa mesiangervon ja perunoiden kera, mukana hernettä, kukkalaaiia ja hämmentävä yllätyksenä grillattu maustekurkun siivu; mesiangervo oli kastikkeen mausteena. Viininä saksalaista  von Winningin rieslingiä. Kala oli kertakaikkiaan mainiota ja ui viinissä sujuvasti, sen sijaan muut annoksen komponentit eivät herättäneet suurta hurmiota – lisäksi annos oli ehkä hiukan isokokoinen, mutta pakkohan kala oli syödä kokonaan, koska se oli niin hyvää 🙂

Päivän juustona oli kutunmaidosta tehtyä juustoa seuranaan suppilovahverohilloa ja speltti-palsternakkarieskaa. Hillo oli hieno keksintö: makeaa juustohilloa suppilovahveroista! Sen herkkä maku toimi erinomaisesti lempeän pehmeänmakuisen mutta luonteikkaan juuston kanssa.

Ylimääräinen makea annos on aina iloinen yllätys – tällä kertaa sellaisena toimi muutama mehustunut korpihilla kondensoidulla maidolla ja mintulla höystettynä, tarjoituna kauniilta kuvioidulta kivilaatalta. Kauniisti yhteensopivat herkulliset maut. Mintusta voimakkaana en yleensä pidä, mutta tässä se oli juuri sopivassa määrin mukana tukemssa päämakuja yrittämättä ryöstää pääosaa.

Jälkiruokana Viinimestarin menu tarjosi mansikkaa valkosuklaan kera: valkosuklaaputkeen oli sullottu mansikka-bavaroisea, valkosuklaakreemin päällä napotti pallo mansikkasorbettia, ja lisänä oli vielä tuoretta mansikkaa, mansikkamarenkia ja paahdettua valkosuklaata. Mansikan ja hennon valkosuklaan maut nousivat hienosti esiin komponenteissa erikseen ja yhdessä. Juomana Gatti Pieron Brachetto oli, kuten aina, hyvin suunmyötäistä, vaikkei annos olisi sitä tuekseen välttämättä kaivannutkaan.

Espresson kaveriksi pyysin jotain outoa ja erikoista. Viinimestarilla toi tarjolle neljä eri vaihtoa, joista vain entuudestaan tuttu herkku. Päädyin itävaltalaisen Göllesin villipihlajanmarjoista valmistettuun viinaan. Jalojen juomien seuraksi tarjottiin pieniä makeita, jotka tuotiin pöydään sikarilaatikon kaltaisessa puulaatikossa, josta saattoi valita mieleisiään: tyrnimarmeladia, salmiakkia, marjamarenkia, tryffeliä… Siispä yksi kutakin 🙂 Etenkin salmiakki (kuvassa vaaleanruskea kokkare keskellä) toimi hienosti luonteikkaan pihlajanmarjajuoman kaverina.

(Käyty: 6.8.2013)