Latvialaisen Ģertrūdes ielas teātris -rymän esitys Leģionāri kertoo Baltian maista enemmän tai vähemmän väkisin natsi-Saksan armeijaan värvättyjen miesten tarinaa, kun sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati Ruotsia luovuttamaan internoidut miehet Neuvostoliittoon, joka tuolloin mm. Ruotsin tunnustamana hallitsi Baltian maita.

Tai ”kertoa” on ehkä vähän harhaanjohtava sana – kuten toinen esityksen henkilöistä alkupuolella heittää, kyse on post-dramaattisesta teoksesta. (Vaikka kaipa sellaiseenkin katsoja pyrkii helposti jonkinlaisen narratiivin mielessään kehittämään ja päälle liimaamaan.) Teoksessa oli taustaksi välillä pientä historialuentoa, ja dramatisoituja kohtauksia, joilla valotettiin mm. legioonalaisten ja ruotsalaisten poliitiikojen mielenmaisemaa ja siinä esiintyvien tuulten tuiverrusta.

Tekstin tason teemat olivat sinänsä mielenkiintoisia: eettiset dilemmat, yksilön kärsimys vs. yhteisön etu, syyllisyys, menneisyyteen takertuminen, jne. Kontekstina historian tapahtumat, jotka näiden yksityiskohtien osalta itselleni olivät hyvin uutta tietoa. Näillä ansioilla teos nousee kiinnostavaksi muttei vielä tämän blogini puitteisiin – sen sijaan monet toteutuksen piirteet tekivät siitä erityisen puhuttelevan.

Esityksen kielinä olivat tilanteen mukaan englanti, latvia, suomi, ruotsi ja saksa, eikä ennakkotietojen mukaan tekstityksiä tarvita. En itse niitä kaivannutkaan, latviaa lukuunottamatta ymmärsin riittävän hyvin tekstin puhuttunakin. Hämmentävästi – ja tämä on yksi näistä teoksen erinomaisuuksista – myös enin osa latviankielisestä tekstistä meni perille: niitä pääasiassa esitti nuori latvialainen miesnäyttelijä Kārlis Krūmiņš, jonka tarkkuus ja taituruus varsinkin suurien tunteiden älykkäänä esittäjänä oli hienoa katseltavaa: sotilas, joka kaksi vuotta vaimostaan erossa olleena tapaa tämän – raskaana; internoitu legioonalainen, joka vakuuttaa ruotsalaiset siitä ettei ole natsi vaan miehitetystä maasta pakkovärvättynä sotaan joutunut; tai pääministeri Fredrik Reinfeldt, jonka puhetta tämä latvialainen lausui (suomeksi) niin, että jokaista sanaa tuli kuunneltua tarkasti. Latviankielisistä en mitään ymmärtänyt ja silti kaiken: vahva tunnekokemus välittyi yli näyttämön reunan ja monessa kohtaa tarttui ainakin itseeni.

Näyttämön reunan yli mentiin usein myös konkreettisemmin: ei voi puhua teatterin illuusion vuotamisesta, sitä illuusiota kun ei oikein kunnolla edes pyritty rakentamaan: jo heti alussa yleisöä puhuteltiin suoraan, kun ”voitteko kuvitella” -kysymyksillä asetettiin teoksen konteksti. Esiintyjät myös haahuilivat Frenckellin näyttämön keskikäytävällä useaan kertaan, pari henkilöä yleisöstä päätyi statisteiksi lavalle, yleisö äänesti ”Ruotsin parlamenttina”, luki sitaatteja papereista, jne. Usein, kun tällaisia keinoja käytetään, niistä – kuten paikallisesti kai sanottaisiin – ”tehdään numeroo” tai pyritään jotenkin erityistä hauskuutta irrottamaan näistä onnettomista valokeilaan joutuvista katsojista. Tässä osallistaminen oli mukavampaa ja lempeämpää eikä niin päälleliimatun makuista kuin mitä se usein on – ja siksi mielestäni toimivampaa, koska vältetään välitön torjuntareaktio.

Nuoret miesnäyttelijät, em. Krūmiņš ja suomenruotsalainen Carl Alm esittivät tästä vierasta, vaikeaa ja rankkaakin aihetta inhimillisesti ja jopa sympaattisesti, vereslihalla ja lihakset veressä, huumoria kuitenkaan unohtamatta.

(Nähty: 7.8.2013, Tampereen teatterikesä)