Jalompaa onko hengen kärsiä – vai käydä miekkaan, lopettaa kaikki?

Marsha Normanin näytelmä Hyvää yötä äiti käsittelee itsemurhaa – matkalle näin suurten kysymysten pohtimisee on hyvä ottaa oppaaksi joku vanha viisas, ja kukapa siihen tehtävään olisi parempi kuin vanha Bardi 🙂 otsikon Hamlet-katkelmat on sovellettu tällä kertaa Paavo Cajanderin suomennoksesta.

Reunalla – kaunis on maailma?

Jos Hamlet on kuilun reunalla, on Jessie näytelmässä jo askelen pidemmällä: hän ei enää pohdi vaan on jo päättänyt. Näytelmän asetelma käynnistyy, kun hän kertoo Thelmalle, äidilleen, jonka luona asuu, päätöksestään ja aikeestaan toteuttaa se vielä tänä iltana. Ei siis ihan kevyttä kesäteatteria Teatterikesässä, mikä hienoa onkin.

Norman kuvaa uskottavasti ja ymmärtävästi masentuneen Jessien seestyneisyyden, kun viimeinen päätös on viimein tehty – yhtä uskottavasti tulee esiin Thelman järkyttyneestä paniikista ahdistuneeseen avuttomuuteen vaihteleva mielentila tyttären ratkaisun edessä. Wanda Dubiel tyttärenä ja Tiina Weckström äitinä tekevät Pasi Lampelan ohjauksessa hienot roolit – etenkin pakahduttaa Weckströmin taito tulkita ja välittää katsomoon uskottavia tunnetiloja kohtuuttoman julmissa tilanteissa; tästä aiempi esimerkki on parin vuoden takaa Vincent Riverin äitiroolissa.

Ohjaaja Pasi Lampela Teatterikesän johdon haastateltavana

Ohjaaja Pasi Lampela Teatterikesän johdon haastateltavana

Saako ja pitääkö – etiikkaa!

Näytelmä luonnollisesti herättää eettistä pohdintaa: Saako ihminen päättää päivänsä? Monilla uskonnoilla on tähän selvä vastaus, mutta onko uskontojen periepäilyttävä logiikka, joka johtaa itsemurhan kategoriseen demonisoimiseen, yhtään sen pätevämpi kuin sairaan ihmisen oma vinksahtanut ajattelu, joka johtaa itsemurhan toteuttamiseen?

Jos oikeus omaan elämään sisältääkin oikeuden sen päättämiseen, onko yksilöllä kuitenkaan oikeus olla itsekäs ja päättää sietämätönkään kärsimyksensä, jos se tuottaa muille, kuten omaisille ja ystäville, menetyksen ja syyllisyyden aiheuttamaa suurta ahdistusta ja kärsimystä? Mr. Spock epäilemättä toteaisi tähänkin, että yhden ihmisen etu väistyy useiden ihmisten edun tieltä. Suippokorvan edustama utilitaristinen moraalifilosofia tuntuu useissa arkipäivän tilanteissa kannatettavalta, mutta ääritilanteissa sekin tunnetusti aiheuttaa epäilyksiä.

Jos yksilö saa päättää elämästään, ja jos hänellä ei ole tätä oikeutta käyttäessään velvoitetta pidättäytyä teosta, joka aiheuttaa kärsimystä muille, niin onko muilla sitten velvollisuus yrittää estää tekoa? Thelma arveli, että Jessie kertoi päätöksestään ennakkoon antaakseen äidilleen vielä viimeisen mahdollisuuden estää teko, vakuuttaa tyttärensä siitä, että elämä sittenkin on elämisen arvoista. Jessie kiisti tämän, mutta kysymys jää silti: pitääkö toisen itsemurha yrittää estää ja jos ei yritä tai ei onnistu, pitääkö kokea syyllisyyttä? Jotta kysymys olisi relevantti, pitäisi päätöksen ja aikeen perustua vapaaseen tahtoon – Jessien kohdalla, kuten uskoakseni muidenkin itsemurhaajien kohdalla (käytin sanaa ”uskoakseni”, koska vain usko voi antaa varmuuden tehdä em. kaltainen hurja yleistys 😉 vapaa tahto on radikaalisti rajoittunut; Jessiellä nimenomaan masennuksen vuoksi.

Kurjuutta vai sairautta?

Onko maailma paha tai elämä kurjaa, vai näyttääkö se vain siltä? Näytelmässä ei taideta suoraan mainita Jessien masennusta, vain hänen epilepsiansa. Jessie kuitenkin nähdäkseni varsin selvästi täyttää keskivaikean masennuksen diagnostiset kriteerit, ja masennus on ollut pitkäkestoista. Näytelmässä käydään läpi syitä ja taustoja, jotka epäilemättä ovat kontribuoineet masennuksen kehittymiseen. Niitä voi arkijärjellä helposti pitää itsemurha-ajatusten syinä, kuten Thelma tekeekin yrittäessään epätoivoisesti löytää tyttärensä ajattelusta kausaaliyhteyksiä, joihin voisi puuttua, korjata tilannetta: ovatko syynä kohtaukset, vai rakastettu mies, joka jätti; vai tyttären poika, joka on joutunut huonoille teille; onko syytä kuolleessa isässä vai äidissä itsessään tai näiden välisessä rakkaudettomassa avioliitossa; vai kenties veljessä ja tämän vaimossa?

Jessie ei tunnusta mitään näistä erikseen tai yhdessä itsemurhansa syyksi. Syiksi nousee sietämätön kärsimys ja se, ettei ole mitään syytä uskoa sen muuttumiseen paremmaksi. Tuosta asetelmasta jo ihan kohtalaisen ymmärrettävä logiikka johtaa haluun ”kuolla, nukkua, ei muuta; luulla, uness’ että päättyy tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat”. Masentuneen logiikassa ei olekaan vikaa, vaan vika on noissa premisseissä: 1) että elämä on vain sietämätöntä kärsimystä, ja 2) että parempaan ei ole syytä uskoa.

Masennuksen epistemologiaa

Masentunut näkee usein maailman erilaisena kuin ”terve”: pahana, ikävänä, harmaana, rumana – niinpä oma kärsimys on keskiössä eikä sitä tasapainota mikään positiivinen asia, sellaisia kun ei ole (koska niitä ei havaitse). Jessiekin pohti, että jospa olisi edes yksi hyvä asia, josta hän pitäisi, vaikka sitten edes aamiaismurot. Myös tapa hahmottaa aikaa ja sen myötä tulevaisuuden perspektiivi voi olla vinoutunut, jolloin usko asioiden muuttumisesta paremmaksi on mieletön ajatus tai ainakin niin heikko ettei jaksa kantaa; koska tulevaan ei voi luottaa, varmuuden ja hallinnan voi saada vain päättämällä elämä itse.

Masentunut havainnoi nykyisyyttä ja arvioi tulevaisuutta sairauden silmälasien läpi ilottomana, toivottomana, harmaan värittömänä ja merkityksettömänä: ja ainoa hyvä tässä päivässä on se, että se on parempi kuin huominen. Pitäisikö tällainen todellisuuskuva hyväksyä vai pitäisikö siihen puuttua? Ainakin siihen on mahdollista puuttua.

Käypä hoito

Tunnustetusti masennuksen tehokkainta hoitoa on lääkehoidon ja psykoterapian yhdistäminen: yksinkertaistaen voisi sanoa, että lääkkeillä saadaan mielialoja tasattua ja toimintakykyä aktivoitua sen verran, että terapian vaatima henkinen panostus on edes mahdollista – ja onnistuneen terapian tuella ihminen voi korjata em. ”virheellistä epistemologiaa” ja mahdollisia muita kognitiivisia vääristymiä.

Mutta siitä ei toki tulisi yhtä dramaattista ja puhuttelevaa näytelmää 🙂

(Nähty: 9.8.2013, Tampereen teatterikesä)