Turun kaupunginteatterin esitys Lauluja harmaan meren laidalta on Pipsa Longan käsikirjoittama ja Maarit Ruikan ohjaama teos – komediaksi sitä teatterin omilla sivuilla kuvataan; mutta mikään hah hah haa -komedia se ei tosiaan ole, mutta jollain lailla lämpimän hyvänolontunteen kuitenkin jälkeensäjättävä.

Tarinan lähtökohta on jokin pieni Suomenlahden (tai joka tapauksessa Itämeren) rannan harvakseltaan asuttu kylä, jossa vesi nousee ja jonka ranta-alueet viranomaiset julistavat asuinkelvottomaksi. Ihmiset on siis evakuoitava kodeistaan läheisen taajaman Onni-monitoimikeskuksen senioritaloon. Käsiohjelma käsittelee paljon ilmastomuutosta ja Itämeren tilaa, ja meri onkin visuaalisesti keskeinen elementti teoksessa: tärkeässä ”roolissa” on näyttämön takana oleva suuri valkokangas, jolla saadaan meri- ja muulla kuvituksella aikaan hienosti syntymään ”lavastusta” eri tilanteisiin. Ilmastonmuutos ja Itämeren tila ovat tärkeitä asioita, mutta en kokenut teoksen niistä kertovan – tosin, kuten ohjaaja itse sanoi, kyseessä ei olekaan varsinaisesti kerronnallinen näytelmä vaan kollaasi kuvia.

Mikä tässä oikein puhutteli ja miksi päätin kirjoittaa siitä tähän blogiin? Kun esityksen jälkeen lähdin kävelemään teatterilta, ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli juurikin se, miksi tämä esitys tuntui niin hyvältä, ja miksi minusta nyt tuntuu niin hyvältä – ja miksi edes Teatterimontun huonot istuimet eivät saaneet kolmetuntista esitystä tuntumaan pitkänsitkeältä? Se, että noita kysymyksiä pitää itseltään erikseen kysyä, on jo sinänsä hieno juttu – esityksessä on silloin ollut jotain hienovaraisen taidokasta hyvyyttä, jotain sellaista erinomaisuutta, joka ei ole ilmeistä ja alleviivattua.

Ilmeisiä ovat esityksen ”teatterilliset” ansiot: Teksti on upeata: vähäeleisyydessään, jopa lakonisuudessaan, ja mollisävytteisyydessään välillä kihelmöivänkin hauskaa, terävänäköistä ja oivaltavaa, etenkin kertojahahmo Vierailijan (Hanna Raiskinmäki) suuhun kirjoitettu runsas parenteesi. Teoksen henkilöhahmot ovat eläviä ja ja vereviä ja eri-ikäiset näyttelijät kantavat roolinsa mestarillisesti. Lavastus on varsin yksinkertainen, ja siinä keskeinen osa on juuri em. Timo Teräväisen videoprojisoinnit.

Esityksen henkilöhahmot eivät tunnu ainakaan ilmiselvästi olevan onnellisia elämässään – esim. pääosa lauluista (kyllä, nimensä mukaisesti esityksessä on myös lauluja, vaikkei tämä mikään musikaali olekaan) kertoo jonkinlaisesta kaukokaipuusta tai ainakin pyrkimyksestä pois: Katri Helenan ”Vie minut”, Bee Gees’in ”Staying alive” (lähinnä toistuu kohta ”Life’s goin’ nowhere, somebody help me”), Frank Sinatran ”New York, New York” (josta näytelmän englanninkielinen nimikin on napattu: ”These little town blues, are melting away”).

Elon karusta ilottomuudesta kartoo myös senioritalon vt-johtaja Eila Vuorisen (Ulla Koivuranta) lausahdus, että hän on liian uupunut masentuakseen; samoin reippaan Aila-vanhuksen kokemus omista lapsistaan epäonnistujina; nuoremman kansanosan juoppohenkisyys, jne. Näistä aineksista, vähemmistäkin, saisi jo hyvin perinteistä suomalaista mielenmaisemaa luotaavan masennusnäytelmän aikaiseksi.

Näytelmän ihmiset ovat kuitenkin pakahduttavan hyviä – ei suurieleisiä hyväntekijöitä vaan arkisen hyviä toisilleen, ja näytelmää leimaa juurikin ”[käsikirjoittaja] Pipsan humaani lämmin rakkaus ihmisiään kohtaan”, kuten Ruikka asian ilmaisi. Pasi (Markus Riuttu), yksi Ailan ”epäonnistuneista” lapsista, on syntymässään säihkähtäneen oloinen höpsäkkä mutta herkkä ja kiltti. Kerttu (Mervi Takatalo), Ailan aikuinen tytär, kantaa suurta huolta äitinsä selviämisestä, vaikka äiti on tätä paljon vahvempi ihminen (toki Kertun huoleen sekoittuu myös aimo annos läheisriippuvaisuutta). Aila (Riitta Selin) auttaa hulttio-runoilija-poikaansa Petteriä (Kimmo Rasila) tuomalla tälle ruokakassin, josta löytyvä oluttölkki saa Petterin tuntemaan itsensä lapsellisen onnelliseksi äidin huomaavaisuudesta. Tytti (Kirsi Tarvainen) askartelee ikoneita, joissa neistyt Marian kasvojen sijalla on Katri Helena, eikä halua edes jumalan (Jukka Soila) kavokkain tavattuaan elävää jumalaa vaan vain apua nukkumattomuuteensa. Vanhuspari, välillä höperö Hilkka (Eila Halonen) ja palavasieluinen taiteilijamiehensä Ukko (Jukka Soila) kinastelevat keskenään hauraanväkevästi niin teoissa kuin sanoissa toisiaan rakastaen (ja rakastellenkin).

Evakuointibussia ajava kunnan työntekijä Tiitinen toteaakin, että nämä ovat hyviä ihmisiä, joille sattuu huonoja asioita, ja pitää vaan sopeutua. Ja he sopeutuvat – toisilleen turvaa tarjoten ja toisiltaan lohtua saaden. Nämä eivät ole suuria sankareita, vaan tavallisen – pakahduttavan – hienoja ihmisiä!

(Nähty: 9.8.2013, Tampereen teattterikesä)