Tarina Kansallisteatterin esityksessä Juha Jokelan Patriarkka-näytelmästä lähtee asetelmasta, jossa työuransa Suomessa tehneet Virpi (65 v) (Kirsti Wallasvaara) ja Heimo Harju (65 v) (Raimo Grönberg) elelevät eläkepäiviään. Heimo saa jonkinlaisen herätyksen: tajuaa vaipuneensa ”vanukasregressioon”, ruoka on helposti sulavaa eivätkä yhä vetreät aivotkaan saa pelkästä shakista riittävästi purtavaa. On siis aika tehdä vielä yksi ura ja palata Suomeen vaikkei Virpi olekaan muutosta innostunut. Suomessa odottaa jälkikasvu, sinkku Jonna (37 v) sekä Jarno (40 v) perheineen.

Asetelma on siis altis sukupolvi- ja sukupuolivastakkainasettelulle, ja niistä näytelmä pitkälti ammentaakin. Tosin Jokela (43 v) itse sanoo, että pyrkimyksenä on enemmänkin ymmärtää kuin kritisoida 60-vuotiaita miehiä, jotka ”ovat oikeassa kaikesta”. Itse hän kokee kuuluvansa Jonnan ja Jarnon sukupolveen, jota terapiasukupolveksikin nimittää.

Sukupolvi- ja sukupuolivastakkainasettelut risteävät Jokelan mukaan ja näytelmän yhtenä kantavana teemana oikean elämän mallissa: vanhemmalla sukupolvella on ollut malli annettuna: mies menee töihin rakentamaan sodanjälkeisestä yhteiskuntaa, nainen tukee kotirintamalla ja käy töissä sen sallimissa puitteissa. Heimo tähdentää useaan kertaan vastuun tärkeyttä: vastuu omista unelmista, läheisistä, yhteiskunnasta. Hänen sukupolvellaan unelmien toteuttaminen oli kuitenkin selkeimmin miehille mahdollista, naiset joutuivat valinnoissaan suein myötäilemään ja tinkimään unelmistaan, kuten näytelmän varttuneet naiset. Nuoremmalla sukupolvella sen sijaan ei ole ollut niin valmista mallia, ei miehelle eikä naiselle, ja omien valintojen tekemisen vaikeus tuottaa kipuilua. ”Ahdistua te kyllä osaatte”, kuten Heimo pojalleen tuhahtaa.

Näkökulmat ovat tyystin erilaiset ja toisen sukupolven tekemien valintojen kritisoiminen on helpompaa kuin ymmärtäminen: ne tuntuvat järjettömiltä arvostuksilta ja arvottomilta järjestyksiltä (kuten Arvo Salo asian muistaaksen joskus suurinpiirtein ilmaisi).

En ole varma, miten syvästi tämä tematiikka itseäni henkilökohtaisesti liikuttaa – koskettaa toki mutta en akuutisti omakseni sitä koe, vaikka ehkä nipin napin kuulunkin tuohon Jokelankin edustamaan sukupolveen (ja -puoleen). Toisaalta koen hiukan niinkin, miten Virpi jossain vaiheessa sairaalapedillä toteaa: mä en ole mikään sukupolvi!

Esityksen traileri YouTubessa:

Mikä sitten sai kirjoittamaan tästä esityksestä? Jokelan teksti on nerokasta: terävää, napakkaa, älykkään oivaltavaa. Sitä on ilo lukea, mutta etenkin kuulla näyttämöltä mainioiden näyttelijäsuoritusten tulkitsemana. Vaikkei tuo sukupolvi/sukupuoli-yleisasetelma suoraan iskenytkään, niin toki näytelmässä oli yskittäisiä asioita, jotka iskivät. Ja tuntuivat iskevän muihinkin: katsomossa  kuului niiskutuksia ja nenäliinan käyttöä monessa kohtaa – ja mielenkiintoisesti hyvinkin eri kohdissa, eli eri asiat tuntuivat puhuttelevant eri ihmisiä syvästi: viittaus mahdolliseen perheväkivaltaan, omien unelmien toteutumattomuus, äidin tunnustus pojalleen rakkaudettomuudestaan tai emotionaalisesta poisssaolostaan, pojan pelko ettei pysty rakastamaan omaa lastaan, jne.

Vahvojen tunnekokemusten indusointi nykypäivän parkkiintuneeseen katsojaan on taitolaji, joka ei kaikilta teatterintekijöiltä aina onnistu – Teatterikesässäkin näin esityksiä, joissa ainekset siihen olivat, mutta toteutus ei kantanut. Patriarkka tarjosi tähän toimivia mahdollisuuksia eläytymisen kautta, vaikka toki etäännyttämisen keinojakin käytettiin, kuten esirippuna toiminut valtaisa peilipinta, josta katsojat saattoivat tutkiskella itseään ennen esitystä ja väliajalla.

(Nähty: 10.8.2013, Tampereen teatterikesä)