Kenneth Kvarnströmin omalle ryhmälleen tekemä viime vuonna Dansens Husissa kantaesityksensä saanut teos come back (to me) nähtiin Aleksanterin teatterissa. Lavalla oli kolme tanssijaa, joiden kanssa Kvarnström on tehnyt pitkään yhteistyötä, samoin kaksi live-muusikkoa.
Koreografilla on ilmeisesti ollut mielessään haikeutta, luopumista, melankolisuutta, mikä henkii teoksen fiiliksestä mutta myös erityisesti suorasanaisesta lyhyestä lausutusta tekstipätkästä. Hesarin arvioija näki teoksessa jäähyväiset puolisolle – miksei, mutta kuten olen pohtinut, en nykytanssia halua (osaa?) katsoa narratiivina. Ja tälle lähestymistavalleni antoi jälleen kerran synninpäästön itse koreoegrafi, joka esityksen jälkeisessä omaan tapaansa hykerryttävän mainiossa taiteilijatapaamisessa toisti aiemman näkemyksensä, että hän toivoo jokaisen katsojan näkevän teoksen omalla tavallaan.
Näkemäni Kvarnströmin teokset ovat poikkeuksetta olleet vähintään mielenkiintoisia ja useimmat lisäksi myös esteettisesti tai muuten antoisia. Niin tämäkin. Esityksen alkupuolella vähän pääsi ajatus harhailemaan, mutta Kvarnströmin teoksista tuttu intensiteetti ja herkkä voima kasvoi pian ja vei mennessään. Teoksen liikekielessä oli paljon tuttua Kvarnströmiä – hyvällä tavalla!
Kolmesta tanssijasta kaksi oli miehiä (Kenneth Bruun Carlson ja Janne Marja-aho) ja yksi nainen (Cilla Olsen), mutta varsinaisia sukupuolirooleja teoksessa ei vahvasti ollut, ainakaan niitä ei mitenkään alleviivattu. Toki naista nosteltiin ja viskeltiin hiukan enemmän, mutta nosteltiin miehiäkin. Kvarnström totesikin, että hänelle lavalla oli kolme ihmistä eikä miehiä ja naisia. Samankaltainen itseäni viehättävä ”sukupuolineutraali” henki on ollut joissakin hänen aiemmissakin teoksissaan.
Toinen hyvin toimiva piirre, josta erityisesti pidin, oli tanssijoiden tanssiminen yhdessä – siis ei vain samassa tilassa spatiaalisesti koordinoidusti (jotteivät törmäile..) vaan oikeasti aidosti yhdessä, elvässä kontaktissa. Etenkin duetto-kohtaukset, varsinkin Carlsonin ja Marja-Ahon duetot teoksen jälkimmäisellä puoliskolla, jäivät mieleen erinomaisen hienosti toimivina ja kiinnostavina.
Esityksen skenografia oli mahdollisimman pelkistetty: pelkät mustat seinät, ja puvustuksena kaikilla mustat farkut ja paidat. Musta toki sopi teoksen synkänhaikeaan fiilikseen. Esirippu oli lähes koko esityksen ajan melko alhaalla rajaten näyttämön vain muutaman metrin korkeaksi – Kvarnström kertoikin tavoitelleensa cinemascope-henkeä. Teoksen lopussa esirippu nousi ikään kuin verkkomaisen valokaton nostamana – jos teoksesta hakisi narratiivia, niin tämän voisi kai nähdä symboloivan melankolian rajoittuneesta katsannosta irtipääsemistä, jolloin uuden toivon valo avartaa mielen näkymät tulevaan. Tai jotain muutasentoista huttua 😉
Tanssijoiden lisäksi lavalla oli kaksi muusikkoa: Ola Hjelmberg, joka mm. houkutteli sähkökitarasta outoja ääniä jousen avulla, ja Jonas Nordberg, joka soitti teorbia, vanhaa erityisen hienoäänistä jousisoitinta, joka näyttää luutun ja kitaran kiireessä sutaistulta lapselta. Musiikki vaihteli tämän mukaisesti punk-henkisestä räminästä 1500-1600-luvuilla sävellettyyn heleään barokkimusiikkiin. Ja Nordberg osallistui myös tansiin, ja vastavuoroisesti Marja-aho vetäisi hienosti madrigaalin jonkinlaisella kontratenorilla. Vahvasti T-mallin osaamista siis taiteissakin 🙂
Jatkossa Kvarnströmin teoksia pitänee lähteä katsomaan Tukholmaan.
Otteita Youtubessa:
(Nähty: 30.8.2013 Aleksanterin teatterissa)
Erinomaisuutta 