Kuuselan veljekset

Marjo Kuuselan Seitsemän veljestä sai kolmannen tulemisensa Kansallisbaletin ensi-illassa 6.9.2013. Kantaesitys Kuuselan koreografialla Aleksis Kiven romaanin mukaan ja Eero Ojasen musiikkiin oli ollut jo yli 30 vuotta sitten, 23.8.1980. Upea teos ja suurenmoinen toteutus! On ylen harvinaista, että tekisi heti mieli nähdä joku teos uudelleen, mutta tässä juuri siltä ensi-illan jälkeen tuntui – ja lähes sattumalta niin kävikin, että näin myös toisen illan, jossa oli sama veljesmiehitys mutta pieniä muutoksia muissa osissa.

2013-08-24 11-01-54 IMG_7177

Kuuselan ja Kiven veljekset

Kuten tuon tuostakin blogissani toistelen toistelemasta päästyänikin, en yleensä mieluusti katso tanssia narratiivin kautta; mutta kun teoksen pohjana on hyvin tuttu tarina, niin enpä osaa olla lukematta Kiven ja Kuuselan teoksia rinnakkain, mikä ei toki ole ihan reilua eikä fiksua, ne kun ovat omia itsenäisiä teoksiaan. Mutta niin vain jukuripäänä teen.

Kiven kieli on suurenmoisen ilmeikästä ja kiherryttävän kiehtovaa. On kohtuutonta vaatia keltään samaa, mutta Marjo Kuusela jos kuka on kyvykäs ottamaan haasteen vastaan. Kuuselan mukaan hän ei 33 vuotta sitten pyrkinyt tekemään sen enempää balettia kuin nykytanssiteostakaan vaan Seitsemän veljestä Kansallisbaletin silloisille miestanssijoille. Tätä genreagnostisuutta haluttaneen korostaa silläkin, että käsiohjelman mukaan kyse on ”tanssittu kertomus Aleksis Kiven romaanin mukaan”. Kuuselan koreoegrafiseen liikerepertuaariin kuuluu vahvasti nykytanssi mutta selvästi myös klassinen baletti, ja molempien liikekieltä teoksessa nähdään: Kuuselan mukaan sitä käytetään, mikä milloinkin sopii.

Eero Ojasen musiikki vaihtelee raikkaan soljuvasta uhkean jykevään tilanteen mukaan, ja Kansallisoopperan elävän orkesterin esittämänä se kuulostaa upealta ja tukee mainiosti kokonaisteosta. Samoin Kati Lukan lavastus on sopivan miehisesti jykevää ja robustia vailla turhaa piperrystä. Skenografian hallitsevana elementtinä lähes koko teoksen ajan, Impivaaran osuuksien lukuunottamatta, roikkuu valtaisa sirkkelin terä (vai tyylitelty aurinko?). Myös näyttämön ulkopuolista tilaa hyödynnetään välillä oivaltavasti.

”Kauniit nuorukaiset ja ihanat immet”

Kuuselan teoksessa naisia on enemmän ja isommissa rooleissa kuin Kivellä. Johtuneeko siitä, että hän haluaa kirjoittaa rooleja naisille, vai siitä että baletin perinteeseen (ja sen myötä tuotantorakenteisiin) kuuluu naisten merkittävät roolit, en tiedä. Ja tokihan Kiveä voi halutessaan lukea niinkin, että kaiken on motivoinut halu saada vaimo; alussa on koetun torjunnan kompensointia, ja sittemmin määrätietoista työtä naisen saamiseksi. Voi ajatella, että Kivi on jättänyt tuon subtekstiksi ja Kuusela nostanut sen esiin ja siten tuonut naiset näkyvämmälle sijalle.

Naiset jäävät kylläkin sivuosiin, mutta toki hienoja rooleja tehdään – esim. Venlassa (Edita Raušerová ensi-illassa/Sara Saviola toisessa) ja lukkarin tyttäressä (Linda Haakana) erinomaiset naistanssijat pääsivät esiin, samoin mm. Männistön muorin (Milla Eloranta) topakkuudessan koominenkin hahmo jäi hyvin mieleen. Muista sivurooleista myös mm. kettupari (Sara Saviola/Lucie Rákosníková ja Emrecan Tanis/Piergiorgio Regazzo) oli mainio, samoin hauska lisä oli Iiro Heikkilän jänismäinen töpöhäntäotus, joka Impivaarassa koikkelehti jonkinlaisten jousijalkojen varassa

Kuuselakin pitää kuitenkin miehet keskiössä: veljekset ovat selvästi päärooleja. Onkin ilahduttavaa nähdä balettia, jossa miehille on kirjoitettu aidosti monipuolista ja kiinnostavaa liikettä – perinteisestihän miehen osa klassisessa baletissa on tukea ja kehystää ballerinnaa, olla taustapahvi, teline ja nostokurki. Veljesten pääroolien ohella mm. tappelukset Toukolan poikien kanssa ovat hyviä esimerkkejä Kuuselan pistämättömästä taidosta kirjoittaa mielenkiintoista koreografiaa myös miestanssijoille, myös miesten vuorovaikutusta pari- ja ryhmäkohtauksissa. Tappeluksissa on hyödynnetty oivallisesti myös aikido-oppeja.

Sukupuolirooleista itseäni suuresti hämmentämään jäi tosin yksi pieni yksityiskohta: Viertolan härät olivat kaikki naisia. Aggressiiviset härät (=naiset) piirittävät veljeksiä, jotka kokevat niiden pyrkivän vahingoittamaan heitä. Lopulta, kuten Kivelläkin, veljekset pääsevät pinteestä tappamalla härät (=naiset). Onkohan tässä vain haluttu työllistää naistanssijoita, vai pitäisikö tätä ymmärtää lukea jotenkin symbolisesti (ja jos niin millä niistä monista mieleen tulevista tavoista…?)

Veljekset

Veljesten rooleja ei Kuuselan mukaan ollut pyrkimys miehittää pelkillä suomalaistanssijoilla vaan mahdollisimman hyvillä tanssijoilla, joiden energiat sopivat yhteen. Hän myös sanoo yrittävänsä löytää tanssijan oman ”hajun” ja sovittavansa koreografiaa myös sen mukaan. Sikäli onkin hienoa, että teoksen on nyt uusille tanssijoille harjoittanut ja samalla muokannut koreogafi itse.

Näkemässäni miehityksessä (miehityksiä on siis kaksi, eli yhteensä 14 veljestä) mielestäni kaikki veljekset löysivät hienosti paikkansa. Juhanina, veljeksistä vanhimpana, oli sujuvasti Samuli Poutanen, ylen taitava ja kyvykäs tähtitanssija, henk.koht. makuuni ehkä karismaltaan harmaampi kuin jotkut muut – mikä toki sopii kuvaan, tulihan Kiven Juhanista lopulta körtti. Teemu Tainion Lauri, Frans Valkaman Timo ja Jani Talon Aapo tanssivat odotusten mukaisesti – aina vahvaa osaamista ja henoa tulkintaa oli ilo ihastella heidänkin kohdallaan. Timo ja Lauri eivät välttämättä Kivelläkään ole suuremmin keskiössä, mutta Aapon rooli hiukan jopa yllätti: Kiven Aapo, tarinankertoja ja veljesten puhemies, oli ehkä suurempi rooli kuin Kuuselan Aapo.

Sen sijaan Simeoni ja Eero tuntuivat korostuvan selvästi enemmän: Antti Keinäsen Simeoni oli varsin uskottava vähän vetäytyvänä viinaan menevänä oman tiensä kulkijana, ”ihmisparkana”, jonka sielu ja mieli ovat vähintään hiukan säröillä. Käsiohjelman mukaan Simeoni ei saanut puolisoa, Kiven mukaan hän ei ”huolinut puolisosta”. Simeonin yritys ”lyhentää viheliäiset päivänsä” ja veljesten rientäminen apuun (ja sitominen pakkopaitaan?) oli Kuuselan teoksessa kuvattu varsin kauniisti. Eero, veljeksistä nuorin ja teräväkielisin, sai toimivan, poikamaisen ilkikurisen ja ehkä hiukan (mutta sopivan) adhd-henkisen tulkinnan Nikolas Koskivirran käsissä – elävästi jäivät mieleen esim. loppupuolen tilanteet, joissa Eero/Nikolas välittää veljilleen lukemisen oppeja (eli klassisen baletin liikkeitä).

Positiivisesti yllätti Tuomas, Kiven veljeksistä toiseksi vanhin (yhdessä kaksosveljensä Aapon kanssa), ja fyysisesti vahvin – tosin Kuuselan Tuomas ottaa enemmän pataan kuin ehkä Kiven Tuomas olisi ottanut, jopa Juhanilta! Kiven mukaan Tuomas ”oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden”. Roolin tanssinut Tuukka Piitulainen on porukan nuorin, n. 20-vuotias (vs. muut veljekset, jotka pääosin lienevät kolmikymppisiä tanssijoita) ja kokemukseltaankin ammattiuransa alussa, vasta viime vuonna Kansallisbalettiin harjoittelijaksi kiinnitetty. Roolitus oli kuitenkin onnistunut: harteikas ja vartaloaan uljaasti kantava Piitulainen sopi hyvin vakaaksi ja moraaliseksi Tuomaaksi eikä hänen suorituksensa kalvennut kokeneempien konkareiden rinnalla – kehittynyt tekniikka ja hieno liikkumisen laatu tekevät hänestä kiinnostavan tanssijan, jonka uraa kannattaa seurata – mikä oli näkyvissä jo keväällä Bella figura -illassa ja Prinsessa Ruususen Sinisenä lintuna.

Takaisin Impivaaraan?

Käsiohjelmassa Kuusela kysyy, voisiko meillä vielä olla Impivaara, voisiko elää kuin ennen, hitaasti muuttuvassa maailmassa, vai vain mennä eteenpäin nykyisellä vauhdilla; pitäisikö/voisiko pysäyttää hetken tai jopa muuttaa kehityksen suuntaa taaksepäin. Skenografian hallitseva elementti, näyttämön yllä damokleen miekkana mollottava suuri sirkkelin terä lienee jatkuva muistutus tästä em. kehitysuskon kyseenalaistamisesta: jos Kivi vei pojat pre-agraarista agraariin, tuntuu Kuusela muistuttavan, että ihmispololla on siitä vielä edessään matka industriaaliin ja post-industriaalin ennen kuin meidän päiviimme päästään.

Mielenkiintoista sinänsä, että Kiven tarina ei ihannoi Impivaaraa koskemattomana korpena, se ei hengi kehitysvastaista luddiittimeininkiä, jota Impivaara-viittauksilla usein nykyisin tunuttaan tarkoitettavan. Veljeksistä vain Lauri haaveilee Impivaaran ahoille pysyvämmin muuttamisesta, mutta muille veljeksille Impivaaran-reissu on pakon sanelema pakoretki, josta muodostuu tarinan keskeisin kehityskertomus. Impivaara ei jää veljeksille vain lintukotomaiseksi pakopaikaksi, vaan he siellä ollessaan kesyttävät tämän villin luonnon maatalouden palvelukseen ja samalla kesyyntyvät itse yhteiskuntalpoisiksi. Pojille Impivaara siis merkitsi lopulta kehitystä, transformaatiota villihkoista pre-agraareista metsästäjistä aidosti maatilatalouden harjoittajiksi ja järjestäytyneen yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi. Eikö ”Impivaaraa” siis itse asiassa edusta kehitystä eikä päin vastoin?

Traileri Youtubessa:

(Nähty: 6.9.2013 ja 11.9.2013)

Linkit