Juha Jokela on ”kirjoissani” nerokas erityisesti käsikirjoittajana ja kielen käyttäjänä eikä toki ohjaajanakaan sorru keskinkertaisuuteen. Jokelan uusin teos, Espoon kaupunginteatterissa 18.9.2013 kantaesityksensä saanut ”Esitystalous 2 – Tehtävä Espoossa” ei oman makuni mukaan yllä hänen parhaimpiinsa, mutta että riittää toki täyttämään tämän blogin ”kriteerit”. Näkemäni esitys oli ennakkonäytös kantaesitystä edeltävä iltana, joten viilausta ja kypsymistä on sen jälkeen toki saattanut tapahtua.

Tarina kynnistyy, kun Espoon kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) houkuttelee puoliväkisin näytelmän minähahmon, ”näytelmäkirjailijan” (Ylermi Rajamaa), mukaan Espoon brändiryhmään (”ei sen tarvii olla sen niminen”) kirjoittamaan Espoon tarina, tai tarinasta näytelmä. Espoon tarinan etsiminen ja sen pohtiminen, onko Espoolla tarinaa, onkin näytelmän kantavia teemoja, näytelmäkirjailijan tuskaisen kaoottisen työprosessin kuvaamisen lisäksi.

”Näytelmäkirjailija” on sympaattisesti Rajamaan esittämä hahmo, mutta ehkä vähän ärsyttävän ristiriitaiseksi kirjoitettu: toisaalta hän on kuin Liisa ihmemaassa hämmästellen ja kummastellen itselleen vieraan kuntaorganisaation toimintatapoja, toisaalta taas ikään kuin oppimestari selittämässä asioita ryhmän jäsenille kuin lukkari lapsille. Välillä tuntuu, että haetaan vähän huokeita nauruja yleisöstä: käsittämättömäksi byrokratiaksi kehystetyille, ”näytelmäkirjailijalle” (vai myös näytelmäkirjailijalle?)  vieraille, toimintatavoille on helppo saada yleisö nauramaan. Poliittisen farssin halpoja hauskuutuskeinojahan on esittää naurettavana ja typeränä se, mitä (tekijät ja/tai yleisö) ei ymmärrä – resepti, jota mm. Ryhmiksen Eduskunta-duologiassa on menestyksellisesti joskin kiusaannuttavasti hyödynnetty.

Jokelalta on lupa odottaa älykkäämpääkin huumoria, ja toki sitä saadaankin. ”Näytelmäkirjailija” on monessa kohtaa itseironinen hahmo. Hän mm. toteaa, että hänen ammattitaitoonsa kuuluu osata asettua toisen ihmisen nahkoihin, mikä ei kuitenkaan osoittaudu vahvuudeksi, siis asioiden katsominen toisen näkökulmasta – introvertti hahmo enemmänkin eksyilee sisäiseen maailmaansa, välillä kyllä ihan hellyttävästikin, hämmentyen muiden toiminnasta ”kirjailijalle” oudossa ympäristössä. ”Kirjailija” rinnastuukin näin eläimeksi tai lapseksi aikuisten ihmisten maailmassa hauskalla alluusiolla Björkin Human behaviour -biisiin.

”Näyttämö” katsomopuoliskojen välissä toimi myös väliajalla kahvittelualueena

Näytelmä sisältää paljon konkretiaa ja tunnistettavia asioita, esim. Espoon asioista puhutaan hyvinkin tunnistettavasti ja omalla nimellään. Lieneekö tämä syynä siihen, että teoksessa on käytetty ehkä jopa poikkeuksellisen runsaasti teatterin etäännyttämiskeinoja – komediaa kun on oltu tekemässä, on ehkä haluttu varmistaa, ettei kukaan ota liian vakavasti. Mielenkiintoisimpia etäännyttämiskeinoja on koko näyttämöasetelma: esitys tapahtuu näyttämöpuoliskojen keskellä, niin että katsoja koko ajan näkee ”näyttämön” takana kasvoista kasvoihin puolet katsomosta – etäännyttäminen toimii pykälää, paria suuremmin kuin esim. Patriarkassa, jossa katsojat näkivät itsensä peilistä vain silloin tällöin. Patriarkasta tuttuja olivat myös liikkuvat lavarakenteen, joita näyttämömiehet ja/tai näyttelijät avoimesti siirtelivät. Myös ”lavan” reunoilla vilisti aika ajoin näyttämömiehiä tms. väkeä, joka yleensä jää teatterilavan marginaalin pimentoihin. Teatterin illuusion annettiin siis erittäin reilusti vuotaa – tai ei vain vuotaa, oikeastaan se taisteli hengestään vailla toivoa.

Teoksessa oli runsaasti ja mielenkiintoisesti käytetty videota, kuten Jokela ennenkin, ja monet muutkin viime vuosina ovat käyttäneet. Harmillisesti Timo Teräväisen hienot jutut eivät aina päässeet oikeuksiinsa, niitä kun projisoitiin alas lattiaan, josta niitä taisi kunnolla nähdä lähinnä vain eturiveistä. Mutta ”lempeä katse virheille”, kuten sote-alan Markku Vihuri (Tommi Korpela) lupasi vartalostaan epävarmalle yritysjuristi Helena Partaselle (Ria Kataja). Mielenkiintoinen, viihdyttävyytä ja osin etäännyttämistäkin palveleva elementti olivat lauletut biisit (kuten em. Björkin biisi), jotka osin älykkäästi ja osin hupaisasti sopivat tarinaan.

Tuon osin sympaattisen mutta ei ehkä niin aikaansaavan ”näytelmäkirjailijan” haaste jäi ainakin hetkeksi pohdituttamaan: onko Espoolla tarinaa, vai onko se vain sivurooli Helsingin tarinassa; alue, jonka läpi tiet vievät keskustaan (Helsingin keskustaan)? Näytelmässä vähän höpsähtäneeksi kehystetty professori Keijo Sevón sanoo Espoon olevan kyberneettinen ja fraktaalinen. Ei pöllömpiä ajatuksia, mutta samssa hengessä on todettava, että joka tapauksessa Espoo lienee postmoderni: sillä ei ole suurta tarinaa – mutta eipä sellaisia enää oikein liene lupaa odottakaan, joten sellaisen haikailukin on vähän menneen maailman meininkiä.

Fraktaalisuus (tai itsesimilaarisuus tai rekursiivisuus tai mikä lieneekään sopivin termi) toi myöspuoliabsurdia huumoria: istuttiin Espoon kaupunginteatterissa katsomassa näytelmää, jossa näytelmäkirjailija kirjoittaa näytelmää Espoon kaunpunginteatteriin; näytelmässä on Espoon kaupunginjohtaja, ja niin oli katsomossakin (Jukka Mäkelä); näytelmässä on näytelmäkirjailija, ja niin oli katsomossakin (Juha Jokela); …

Vaikken tätä pidäkään Jokelan parhaana teoksena, niin voi tästä olla ”kevyesti innostunut”, kaupunginjohtaja Happosen sanoin. Ja toki tässä on näytelmässäkin kaivattua ”hullun kuninkaan kädenjälkeä”, vaikka sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin.

(Nähty: 17.9.2013, ennakkonäytös)