Alminsalin Dance United -illassa näyttämön valtasivat kaksi itsenäistä suomalaista tanssiryhmää (osin Kansallisbaletin tanssijoilla höystettyinä): Pieni suomalainen balettiseurue ja Carl Knif Company, joista molemmista olin nauttinut ennenkin, joten odotukset olivat korkealla.

Pienen suomalaisen balettiseurueen pätkät

PSB esiintyi kolmella lyhyellä teoksella, ensimmäisenä ryhmän perustajan Sami Saikkosen teos Faunin iltapäivä. Musiikkina Claude Debussyn samanniminen teos, joka puolestaan on saanut innoituksensa Stéphane Mallarmén runosta. Päiväunilta heräävä fauni on myyttinen satyyrihahmo, joten teemaan luontevasti kuuluu puoliunenomainen eroottisuus, joka faunilla kohdistuu nymfeihin.

Saikkosen koreografia faunille (Ville Valkonen) ja nymfille (Iiris Salmenmaa) oli nykytansssia mutta selkein klassisin vaikuttein. Se oli vahvan fyysistä mutta hyvin herkän esteettistä. Eroottisuus ei ollut likimainkaan synninhehkuista, punaisista valoista huolimatta, vaan enimmäkseen hyvin viatonta ja viitteellistä, edes fyysistä kontaktia ei ollut kovinkaan paljoa. Varsin kaunis tanssiteos!

Toinen dueotto oli Ulpo Puhakan uusi teos Untamed, lavalla Piia Sundqvist ja Eerik Koivisto. Samankaltainen tematiikka jatkui, tosin nyt ihan ihmisten eikä satuolentojen kesken. Paljon tässäkin oli klassishenkistä liikettä, mutta edellisestä poiketen erotiikassa päästiin jo paremmin iholle: tämä oli selkeämmin vaikkakin varovasti ja viipyilevästi kahden ihmisen välistä fyysistä attraktiota tulkitsevaa. Ihan viehkeä katsoa, mutta ei jättänyt kovin pysyvää jälkeä muistiluuhuni.

Kolmantena oli Ville Valkosen teos Loisto, jossa koreografi itse tanssi pääroolin, mukana kaksi tyttöä ja kaksi paidatonta poikaa. Tätä varmaankin olisi pitänyt katsoa jonkinlaisen narratiivin läpi; jonkinlaista sisäistä ristiriitaa ja vetoa ainakin kahteen suuntaan siinä varmaankin oli, mutta kun narratiiveja nykytanssissa en oikein harrasta, niin en edes yritä 🙂 Nykytanssia tämä kuitenkin liikekieleltään oli hyvin paljon selvemmin kuin edelliset. Sujuvaa ja mukavaa katsottavaa, mutta näin jälkikäteen pohtien on todettava, ettei pysyvää jälkeä jättänyt tämäkään.

Carl Knif Company

Väliajan jälkeen oli vuorossa Carl Knifiltä puolipitkä uusi teos nimeltä Mothertongue. Odotin paljon vaikkakin varovaisesti – Knifillä on aiemmin ollut huimia juttuja (esim. Hologram Walls, 2010) mutta myös ylen hämmentävää ja itseäni vähemmän puhuttelevaa (kuten Manuscript, 2012).

Knifillä on usein hyvin omintakeista liikekieltä, niin tässäkin teoksessa – omintakeista ja kiehtovaa. Tällä kertaa erityisesti 5-6 henkilön ryhmäkohtauksissa liike piti mielenkiintoni yllä herpautumattomimmin, sen sijaan parin dueton aikana lähti jo ajatus harhailemaan. Sulavasti jatkuvan kauniin liikkeen lisäksi Knif käyttää runsaasti myös kulmikkaampaa ja lähes neuroottisen nykivää liikettä, välillä kuin kineettisiä pysäytyskuvia – hienoja katseenvangitsijoita! Teoksen hyvin intensiivisessä latauksessa on vahvaa lumovoimaa.

Pidän myös Knifin lähes ”sukupuolineutraalista” koreografioinnista, jota hänellä on ollut aiemminkin: sukupuoliroolit eivät tunnu määrittävän liikemateriaalia; lavalla on kuusi tanssijaa enemmänkin kuin kolme nais- ja kolme miestanssijaa. Esim. miehet eivät vain nostelleet vaan heitäkin nosteltiin, etenkin Carl Knifiä itseään.

Käsiohjelman (joka sinänsä oli poikkeuksellisen vähäsanainen teosten taustoista) mukaan Knif on käyttänyt teoksessa Johannes Hämeen-Anttilan runoja. Paria runoa kuultiinkin ihan sanallisestikin. Kuten todettu, en ole narratiivin ystävä, joten en tässäkään lähde pohtimaan teoksen ja runojen merkityssisältöjä. Juuri näiden runojen käyttö on kuitenkin varsin hieno ajatus – nuorena nukkuneen Hämeen-Anttilan runoihin onkin muutoin lähes mahdotonta vahingossa törmätä. Hänen ahdistavan kaunis, pakahduttavan (vaan ei pateettisen) tunteikas, herkkävireisen teräväsointinen verbaliikkansa sopii mitä mainioimmin yhteen Knifin veitsenterävän ja tyylikkäästi nyansoidun liikekielen kanssa. Myös usein lyhyistä jakeista koostuvien lyhyiden runojen rytmiikka tuntuu sointuvan hyvin Knifin teoksen rytmiikkaan.

Jorma Uotinen on joskus todennut, että taitelijan on pidettävä itsensä jatkuvassa itsensä vaivaamisen tilassa. Mielestäni hyvä taide jättää myös vastaanottajansa tällaiseen vaivaamisen tilaan – ainakin tämä teos todellakin jätti!

Sisälläni on spiraali

jokainen kierre yhtä pieni, yhtä suuri

minä niin lähellä huutaa kaukaa piirteitäni

ne liukenevat, haalistuvat, haihtuvat

nyt kun en näe annan maailman sataa itseeni

(Johannes Hämeen-Anttila, teoksesta ”Apeiron – Neljäkymmentä runoa ja novelli”, 2004)

(Nähty: 27.9.2013, Alminsali)