Billy Elliot on yksi Lontoon suosituimmista musikaaleista, sen kantaesitys oli vuonna 2005, alle viisi vuotta leffan ilmestymisen jälkeen. Musikaali on varsin uskollinen elokuvalle, eikä ihme, onhan molemmilla sama käsikirjoittaja (Lee Hall), ohjaaja (Stephen Daldry) ja koreografi (Peter Darling) – säveltäjä on kuitenkin vaihtunut (musikaali)mestari Elton Johniksi. Musikaali on vähintään yhtä hieno ja tunteita puhutteleva kuin elokuvakin!

Tuttu tarina sijoittuu vuosien 1984-1985 koillisenglantilaiseen kaivoskaupunkiin – nimenomaan kaivoskaupunkiin; juuri noihin vuosiinhan ajoittuu suuri, noin vuoden kestänyt kaivostyöntekijöiden lakko: Thatcherin johtama hallitus halusi lakkauttaa parikymmentä tappiollista kaivosta, minkä johdosta kaivostyöntekijöiden liitto, suuri poliittinen vaikuttaja ja aiemman hallituksen kaataja, päätti ns. pistää perseet penkkiin. Kaivoksille ja ay-liikkelle kävi huonosti, kuten historiankirjoitus tietää kertoa.

Tarinan alussa vasta 11-vuotias Billy asui tällaisessa kaivoskaupungissa, tiiviissä yhteisössä, jonka keskiönä ja elämänlähteenä oli juuri kaivos, johon sukupolvien miehet olivat meneet töihin, niin myös Billyn isä ja veli, ja niin olisi Billynkin aikuisena määrä ollut mennä. Paitsi että Billyssä syttyi unelma tanssia – ja toisaalta yhteisön vahvuus lepäsi tappiollisen kaivoksen savijalkojen päällä.

Tarina on hieno ja elävä kertomus mm. kaivoslakosta ruohonjuuritasolla, yhteisön riippuvaisuudesta yhdestä teollisesta työnantajasta ja tiiviin, uhatun yhteisön väkivaltaankin asti ulottuvasta keskinäisestä solidaarisuudesta. Ainakin itselleni se on kuitenkin etenkin kertomus yksilön murtautumisesta ulos valmiiksi määritellystä kaavasta, johon hän ei katso sopivansa. Se on ”ryysyistä rikkauksiin” -kertomus mutta toisella tasolla – henkinen Tuhkimo-tarina.

Billy riuhtautuu irti yhteisönsä konventioista ja perheensä lannistavan (ja lannistuneen) nujerruksen ikeen alta ja (lähes nietzscheläisessä hengessä) pyrkii tulemaan siksi, mikä on – aluksi tukenaan vain edesmenneen äitinsä jättämän kirjeen kannustus: ”always be yourself”, sittemmin paikallisen tanssinopettajan opastus ja vasta aivan lopuksi myös isän tuki. Billyn, kuten juuri kenenkään muunkaan lapsen, kasvuympäristö ei kannusta häntä löytämään itseään vaan ohjaa toisintamaan aiempien sukupolvien valintoja ja toiveita; oma tie on löydettävä omin päin asettumalla konfliktiin vanhempia ja yhteisöä vastaan.

Tematiikka lienee jollain tasolla henkilökohtaisesti valitettavan tuttu useimmille normaalinkin lapsuuden eläneille, joten ei ihme, että tarina puhuttelee ja tarjoaa mahdollisuuden peilata omia tuntemuksiaan: ”noin minäkin olen joutunut tekemään ja kärsinyt sen vuoksi” tai ”noin minunkin olisi pitänyt tehdä, jotten nyt kärsisi” tai miten nyt kukanenkin käsitteellistää lapsuutensa traumoja.

Mutta ai vain tarina puhuttele – myös toteutus on huiman hieno: musiikki on taattua laatua ja näyttämöllepano kaikin puolin West Endin parasta antia. Elokuvaan verrattuna musiikin ohella erityisen tasonkohotuksen on kokenut koreografia: joukkokohtauksissa koko ensemble pääsee näyttämään mm. steppitaitojaan. Etenkin Billyn esittäjän tanssitaidolliset vaatimukset ovat kohonneet hurjiksi: vaativaa koreografiaa monessa tanssigenressä klassisen baletin liikekielestä huiman energisten ja pitkienkin steppikohtausten kautta aina nykytanssin estetiikkaan asti. Ja huikaisevalla taidolla pääosan esittäjä, 12-vuotias Redmand Rance, suoriutuu näistä kaikista – eikä vain suoriudu vaan loistaa, niin kuin sisällään virtaisi – Billyn omin sanoin – sähköä.

Myös muissa lapsirooleissa, kuten tanssikoulun tytöt ja etenkin Billyn kaveri Michael, oli mielettömän taitavia esiintyjiä, 10-12-vuotiaita huipputyyppejä. Nuoret esiintyjät – toki tarinan ohella – puhuttelevat varmastikin myös nuorta yleisöä, jota matineassa olikin runsaasti, jopa kokonaisia koululuokkia. Hienoa oli myös huomata, että nuoret hurrasivat mm. seksuaali/sukupuolivähemmistöviittauksille ja muille epäkonventionaalisille jutuille, vaikka konformismin vaatimuksen olettaisi juuri heidän iässään olevan vahva.

Huima ja emotionaalisessa koskettavuudessaan katarttinen kokemus!

(Musikaalissa tarina päättyy pian sen jälkeen, kun BIlly pääsee balettikouluun. Elokuvassahan oli tämän jälkeen vielä yksi koskettavimmista kohtauksista, jossa isä näkee Billyn kymmenkunta vuotta myöhemmin lavalla esittämässä Matthew Bournen Joutsenlammen pääjoutsenen roolia – hieno alluusio teokseen, joka sekin erittäin vaikuttavalla tavalla työstää samaa tematiikkaa yksilön murtautumisesta ulos sovinnaisuudesta ja yhteisön kahleista perheen parhaista nujertamispyrkimyksistä huolimatta.)

(Nähty: 10.10.2013, Victoria Palace Theatre, Lontoo)

Traileri Youtubessa: