Wayne McGregorin ja Random Dancen uusin, juuri edellisenä iltana maailman kantaesityksensä saanut teos on nimeltään Atomos. Se on muinaista kreikkaa (ἄτομος) ja tarkoittaa jakamatonta, jotain jota ei voi pilkkoa enää pienemmiksi osiksi – kuten aiemmin atomin luultiin olevan. Teoksen käsiohjelmassa sosiaaliantropologi James Leach kysyykin, mitkä ovat ihmisyyden elementit, joita ei voi redusoida osikseen, jakamattomat osat, joista ihmisyys muodostuu – ja ehdottaa sellaisksi mm. tietoisuutta toisista, empatiaa, muistoja yhteenkietoutuneista elämistä ja velvollisuuksia, jotka syntyvät suhteista muihin ihmisiin.

Sadler’s Wells oli parvia myöten tupaten täynnä

Siis… sosiaaliantropologi? Kyllä, Wayne McGregor on yhdessä Random Dance -ryhmänsä kanssa tehnyt viime vuosina runsaasti yhteistyötä eri alojen ihmisten kanssa, mm. kognitiotieteen, tekoälyn, teknologian aloilta. Pyrkimyksenä hänellä on ollut mm. kehittää koreografiaan, liikkeeseen, tansiin ja kehoon liittyvien tekijöiden ymmärtämistä monialaisesti ja soveltaa tätä ymmärrystä tansiin ja koreografiseen työskentelyyn. Kiinnostuksen kohteina on ollut mm. ”kinesteettinen älykkyys”, kehollinen ja koreografinen ajattelu erityisesti ihmisten, koreografin ja tanssijoiden välillä – vrt. ”distributed cognition”, eli ajatus siitä, että tieto ei asu vain yksilöissä vaan myös heidän välisissä suhteissaan sekä ympäristössä. Toisten ihmisten (kehollinen) läsnäolo ei voi olla vaikuttamatta – Leachia vapaasti lainaten: kehot eivät rajaudu ihoon, vaan ulottautuvat toisten elämiin, mieliin ja liikkeisiin.

McGregorin työskentelytapa onkin ilmeisen yhteisöllinen. Näistä metakoreograafisista ja -tanssillisista näkökulmista ja monialaisen yhteistyön tuloksista oli Lontoossa myös mielenkiintoinen näyttely nimeltä ”Thinking with the body”.

Yhteisöllisyys, yhdessä toimiminen, ”jaettu kognitio” välittyi hyvin myös teoksesta: kymmenen tanssijaa toimi hyvin yhteen niin intensiivisissä duoissa kuin laajemmissa joukkokohtauksissakin – ei vain haahuiltu satunnaisessa samassa tilassa vaan liike oli oikeasti yhteistä. Tanssijat olivat huikaisevan taitavia: liikkeen tarkkuus, nopeus, jatkuvuus ja ulottuvuus yhdistyvät kauniisti koreografian muotoihin: esim. teoksen alussa kymmenen kehon muodostama tiivis muuntuva kokonaisuus hajosi tanssijoiden kirmatessa eri puolille näyttämöä, ja pian taas oltiin yhteisissä liikkeissä. Kaikki unisonot ja kaanonit eivät olleet ihan justiinsa, mutta ei tarvinnutkaan ja tokko oli tarkoituskaan. Kaunista, mielenkiintoista liikettä – yhteistä mutta kunkin tanssijan ominaislaadun mukaista: McGregorin sanoin: ”each body has it’s own signature”.

Kymmenestä tanssijasta puolet oli naisia ja puolet miehiä – sukupuolet ja niiden erot eivät kuitenkaan olleet kovin suuressa roolissa teoksessa: puvustus oli hyvin samankaltaista mutatis mutandis, liikemateriaalissa ei oleellista sukupuolikategoriointia, nostoissa naiset toki useammin nosteltavina mutteivat yksinomaan, jne.

Teoksessa oli ”3D-komponentti”: jossain vaiheessa näyttämölle laskeutui eri kohtiin ja eri korkeuksille 7 telkkaria, joista näkyi samaa enimmäkseen abstraktia kuvaa, välillä tosin myös videota teoksen harjoitus- tai työstövaiheesta. Yleisölle oli jaettu 3D-lasit. Aina pitäisi jaksaa kannustaa ja innostua uudesta, mutta ei tämä oikein toiminut… ainakaan itselläni ja seuralaisellani kuva enimmäkseen ei näkynyt 3D:nä, liekö laseissa ollut vikaa vai konseptissa vai sen toteutuksessa. Ja vaikka olisi näkynytkin, niin ei se mielestäni olisi mitään oleellista lisää teokseen tuonut – niin kuin aniharvoin tuo 3D-elokuviinkaan. Onneksi tanssijat lavalla olivat luonnostaan kolmiulotteisia, joten huomio kiinnittyi ansaitusti heihin eikä telkkareihin.

Teoksen äänimaailma oli jykevä, välillä liiankin kovalla volyymilla pauhaava: ensimmäistä kertaa tuli mieleen, että tanssiesityksiinkin pitänee alkaa kantaa korvatulppia mukaan kuten rock-konsertteihin. Musiikki oli elävää, vaikkakin monin paikoin elektronista tai elektronisesti muokattua akustista jousisoitantaa, mukana oli seitsenhenkinen bändi. Teoksen visuaalinen ilme oli enimmäkseen pelkistetty: tyhjä näyttämö ja taustalla geometrinen kuvio, myöskään valaistuksella ei suuremmin kikkailtu. Puvustus oli hyvin säästäväistä, joten vartalot ja niiden pienetkin liikkeet korostuivat hienosti, kuten teemaan sopii.

Osa livebändiä orkesterimontussa ennen esitystä

Varsin mielenkiintoinen ja viehättävä esitys – ja napakka, alle tuntinen, joten tylsiä osia tai muuta ”leikattavaa” (3D-kokeilua lukuunottamatta) ei ollut teokseen jäänyt.

(Nähty: 10.10.2013, Sadler’s Wells, Lontoo)

Wayne McGregorin tuore haastattelu YouTubessa: