Viha johtaa kärsimykseen

Koin Richard Straussin oopperan Elektra kaksi viikkoa sitten Royal Opera Housessa. Se ei ollut suuri esteettinen nautinto, mutta jäi jotenkin kovasti vaivaamaan mieltä, samoin jäi vaivaamaan se, kypsyykö kokemus blogijutuksi vai ei eli oliko kokemuksessa sitä, mitä näihin juttuihin haen. Parin viikon vähävillaisen kypsyttelyn jälkeen ei auta kuin ryhtyä kirjoittamaan ja katsoa, tuleeko tästä mitään 🙂

Covent Gardenin Royal Opera House on elämys jo sinänsä – kaunis ja vaikuttava ooppeara-/balettitalo puitteiltaan, mielenkiintoinen ohjelmistoltaan ja varmalaatuinen taiteilijoiltaan. Siksi menin sinne Elektraa katsomaan, avoimin mielin, aiemmin itselleni tuntematonta oopperaa. Enkä toki pettynyt: fyysiset puitteet olivat yhtä vaikuttavat kuin ennenkin, orkesteri hyvässä vireessä, jne. Myös solistit vetivät hienosti – tämä on erityisesti vahvojen naissolistien teos, ja pääosan esittäjät, Christine Goerke (Elektra), Michaela Schuster (äiti Klytaimnestra) ja Adrianne Pieczonka (sisar Khrysothemis) nousivat mainiosti teoksen vaatimusten tasolle.

2013-10-12 18-43-51 2013-10-12 18-43-51 IMG_7791 - Version 2

Mutta kaunis teoshan tämä ei ollut. Straussin musiikki on monipuolista, monin osin valtaisaa ja hienostuneen jykevää – puhuttelee jossain määrin muttei aina ihan varsinaisesti helli korvia. Näyttämöllepano on karu ja koruton, jopa inhorealistisen ruma; esim. lopussa, kun lähes kaikki ovat kuolleet, näyttämöllä viruu läjäpäin verisiä ruumiita. Siispä kaikkiaan mitä sopivaisimmat puitteet tarinalle, jonka taustalla on varsin synkeä kreikkalainen tragedia!

Elektran tarinasta ovat kertoneet versioitaan kaikki kreikkalaisen tragedian kolme keskeistä mestaria, Aiskhylos (Oresteia), Sofokles (Elektra) ja Euripides (Elektra); ja josta myöhemmin ovat ammentaneet mm. Hugo von Hofmannsthal (myös oopperan libretisti) ja Eugene O’Neill (Murheesta nousee Elektra).

Tarinan taustalla on Troijan sota, jossa Kreikan joukkoja johtanut kuningas Agamemnon, Elektran isän, oli uhrannut tyttärensä Ifigenian lepyttääkseen Artemis-jumalan vihan, joka näytti estävän kotiinpaluun. Agamemnonin vaimo ja lasten äiti Klytaimnestra pani tästä pahakseen ja kosti murhaamalla Agamemnonin yksissä tuumin rakastajansa, Agamemnonin serkun, Aigisthoksen kanssa. Isäänsä idolisoiva ja tähän fiksoitunut Elektra puolestaan näki hyväksi jatkaa vihan ja koston kierrettä ja halusi murhata isänsä murhaajat eli äitinsä ja tämän rakastajan. Murhan toteuttajaksi lopulta tuli Orestes, Elektran veli, murhatun Agamemnonin ja murhaaja-murhattavan Klytaimnestran poika. Joko alkavat Kauniiden ja rohkeiden juonikiemurat tuntua triviaaleilta? Jos ei vielä, niin lisättäköön, että (oopperan tapahtumia edeltävässä) taustatarinassa Aigisthoksella oli itselläänkin ns. kana kynittävänä Agamemnonin kanssa: Agamemnonin isä Atreus oli saanut selville, että vaimonsa vehtaa hänen veljensä Thyesteen (joka oli Aigisthoksen isä ja isoisä) kanssa, ja kostoksi syrjäyttänyt tämän Mykeneen vallankahvasta ja syöttänyt tälle lastensa, siis Aigisthoksen sisarusten, maukkaasti valmistettua lihaa juhla-aterialla. Jo vain kreikkalaiset tragedistit osasivat kutoa meheviä, joskin puistattavia ja osin yököttäviä, juonia 😉

Elektra ja Orestes

Elektra ja Orestes

Elektrassa on siis keskiössä lasten ja vanhempien välinen suhde – asia, josta minun lapsettomana pitäisi visusti pitää näppikseni erossa. Mutta enhän sitä tee. Toisaalta teemoina voidaan nähdä myös esim. menneisyyteen takertuminen, yksiniitinen elämänkudos ja vihan tuhoavuus.

Klytaimnestra sydämistyy tyttärensä Ifigenian uhraamisesta niin perin juurin, että ottaa hengiltä miehensä. Onko tässä siis äidin rakkaus syvimmillään? Toisaalta Klytaimnestralta ei myöhemmin liikene lämpöä toiselle tyttärelleen Elektralle, joka on pahasti fiksoitunut murhatun isänsä muiston palvomiseen eikä myöskään kadonneen poikansa Oresteelle, jota koskevaan kuolemanviestiin hän reagoi vapautuneella ja onnellisille naurulla. Ei siis ehkä kuitenkaan vuoden äiti -palkintoehdokas? Toisaalta lienee kohtalaisen tavallista, että vanhemmilla on erilainen emotionaalinen suhde eri lapsiinsa.. oli se sitten ”oikein” tai ei.

Menetettyä isäänsä idealisoivan tyttären suunnittelema äidinmurha rinnastuu väkisin toisen kreikkalaisen tragedian, Sofokleen Kuningas Oidipuksen tematiikkaan, jossa on käänteinen sukupuoliasetelma: pojan eroottiset tunteet äitiä kohteen ja isänmurha. Psykoanalyyttisessä perinteessä elektrakompleksi onkin yleisessä kielenkäytössä paremmin tunnetun oidipuskompleksin rinnakkaisilmiö.

Elektran kokenee olevansa uskollinen tytär vaaliessaan murhatun Agamemnonin muistoa ja helliessään vihan tunnetta ja ajatusta kostosta. Hän on kuitenkin jäänyt pahasti jumittamaan näihin teemoihin ja tuntuu rakentaneen identiteettiään paljolti näiden varaan. Alkuperäistarinoista poiketen von Hofmannsthalin libreton mukaisesti oopperan Elektra kuolee lopussa, kun kosto on suoritettu ja viha saanut täyttymyksensä; viha ajoi Elektran onnetonta elämää, ja kun se täyttyi, päättyi elämäkin. Mitä tästä opimme? Elämänsä sisällön rakentaminen menneisyydelle, tai ylipäätään vain jollekin yhdelle asialle, ei siis yllättäen olekaan hyvä juttu.

(Nähty: 12.10.2013, Royal Opera House, Lontoo)

PS. Otsikko on varastettu Yodan suusta: “Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering.”