Näin Lumikuningattaren melko tuoreeltaan vuosi sitten (8. esitys) ja nyt uudelleen (26. esitys). Varsin hyvin se kesti toisenkin katsomiskerran ja kestänee useammankin. Onkin hyvän ja kiinnostavan teoksen merkkejä, että sen haluaa kokea uudelleen ja se antaa jotain merkitsevää uusintakerroillakin.

Lumikuningatar on yksi niistä monista hyvistä jutuista, joita Kenneth Greve on saanut Kansallisbaletissamme aikaan. Tarinan juonen pohjalla on H. C: Andersenin samanniminen satu, joka on melko vapaasti dramatisoitu kiehtovaksi satunäytelmä-baletiksi. Se selvästikin vetoaa lapsikatsojiin, mutta tarjoaa hiukan jo kyynistyneemmälle aikuisellekin sopivasti kosketuspintaa. Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteen Helsinkiin ja Lappiin, tai ainakin sen kaltaiseen lumiseen taikamaailmaan. Teoksessa on kahvittelua Kauppatorilla, Lapin seitaa ja noitaa, saunomista, jne. – koukkuja, joilla Greve dramaturgisine tukijoukkoineen on onnistuneesti ankkuroinut maanmiehensä tarinan suomalaiseen kulttuurikerrontaan.

Lumikuningatar on helposti lähestyttävä teos: pelkän klassisen liikkeen sijasta (tai ohella) on paljon erilaisia audio/visuo/spatio/kineettisiä elementtejä: kertoja-isoäiti (Krista Kosonen) helpottaa tarinan ymmärtämistä etenkin lapsille, upea visuaalisuus (Erika Turusen ilmiömäiset puvut, Mikki Kuntun hieno valaistus ja heidän lavastuksensa, ml. Jan Yrlundin ja Mikko Linnavuoren revontuli- ja muut projisoinnit ja Pekka Helysen örkkinaamioinnit) tarjoaa paitsi silmäkarkkia on myös keskeinen osa teoksen huimaa kokonaisvaikuttavutta – kuten on myös Tuomas Kantelisen musiikki, joka paikoin tuo teokseen elokuvamusiikkimaisesti dramaattista lisäjännitettä. Hienojen osien mainio kokonaisuus!

Teoksessa on paljon näytelmällistä kerrontaa – ensimmäisen vartin aikana ei tainnut tanssia edes juuri olla. Mutta Greven tanssikin on kovasti mielenkiintoista. Vahvan klassista henkeä on runsaasti, mm. Kain (Michal Krčmář) loikkiessa ympäri Mantan patsasta saatuaan taikapeilin sirun silmäänsä; monissa toisen näytöksen duetoissa (esim. Kertun unijakson Kerttu & Kai, Lapin seita ja Lapin velho, lopussa Kerttu & Kai); samoin Lumikuningattaren johtamien lumihiutaleiden kaanonit ovat hienoa ”valkoista balettia”. Hilpeän anakronistista maustetta tuo se, että Lumikuningatar (Petia Ilieva) liikkuu paitsi kärkitossuilla myös – Segwaylla!

Lumikuningatar viilettää Segwaylla lumihiutalekätyreineen läpi väliaikayleisön

Monipuolisen liikemateriaalin toista äärilaitaa edustaa mm. saunakohtauksen äijäenerginen, melko yksinkertainen mutta väkivahva liike, joka sopii Lapin velhon (Frans Valkama) johtamille maahisille (tai mitä örkkejä ovatkaan) mainiosti. Saunakohtaus hyödyntää toimivasti myös näyttämötekniikkaa ja luo hienon kuuman vastakohdan muutoin melko viileänsävyiselle ylöspanolle. Kertun (Edita Raušerová) kiertäessä maailmaa Kaita etsiessään hän törmää erilaisiin ihmisiin – ja karakteritansseihin; vähän ehkä päälleliimattua, mutta sopivat tämän tarinan juonijatkumoon paremmin kuin vaikkapa Pähkinänsärkijään. Etenkin persialainen tanssi Linda Haakanan ja kahdeksan miehen voimin tuotti vahvan wow-elämyksen.

Lumikuningatar on satu, ja saduissa on usein opetus, jota alleviivataan, ja niin tässäkin: ”opi kaikesta, mitä kohtaat”, erilaisuuden ymmärtäminen myötätuntoisen kohtaamisen keinoin (vrt. vanha kunnon kontaktihypoteesi), ja tärkeämpää kuin kylmä kauneus on suvaitsevaisuus, myötätunto ja rakkaus. Totta, vaikka vähän ehkä kulunutta ja imelähköäkin – tosin lapsille kai tämä osuus onkin suunnattu. Virkistävää sen sijaan on hyvä-paha-asetelman tuore toteutus: sulokkaan feminiinisen klassisesti liikkuvat Lumikuningatar ja lumihiutaleet kirkaan valkoisissa tutuissaan ja kärkitossuissaan edustavat tarinan konnia, joita vastaan taistelevat Lapin velho köntysmäisine tummasävyisine maahisarmeijoineen paljon groteskimmalla ja miehekkäämmällä liikekielellä. Piristävä sukupuolinäkökulma siis 😉

Jääkarhu ja tunnistamaton leveästi hymyilevä joulupukkihahmo viettämässä väliaikaa

(Nähty: 7.12.2013 (myös 11.12.2012))

Traileri Youtubessa: