Alminsalissa nähtiin Tanssijoiden workshop, Kansallisoopperan balettioppilaitoksen pian valmistuvien opiskelijoiden koreografioita ja esityksiä. Reilussa tunnissa nähtiin peräti 12 lyhyttä teosta, muutamaa lukuunottamatta ihan uusia. Illassa oli paljon hienoja hetkiä – onkin hienoa nähdä, että balettioppilaitoksesta valmistuvissa on upeita tanssijoita, eikä hullumpia koreografinalkujakaan!

Illan avasi Veera Vanhasen teos Me², jonka tanssivat Veera Halenius ja Oskari Nyyssölä – kaunista liikettä ja taitavaa tanssia, joka tosin jäi hiukan katkelmanomaiseksi. Toinen, Katerina Torpin Machine, tuntui ehkä ”kokonaisteoksellisemmalta” sikäli, että siinä oli neljän nuoren yöpaitoihin (?) pukeutuneen naisen (Julia Salminen, Erika Vilander, Malla Ylöniemi, Eliisa Nenonen) liikkeen lisäksi selvästi ja onnistuneesti panostettu myös muihin asioihin: lyhyeen teokseen oli saatu rakennetta erilaisin episodein (lähtien alun hauskasta tanssijoiden polkupyöräasetelmasta), sijoittamalla liikettä yhtäaikaisesti näyttämön eri kohtiin, harkituilla puvustuksen yksityiskohdilla (kädenjäljet siellä täällä kehoissa), jne.

Seuraavaksi oli vuorossa kaksi koreografin itse tanssimaa sooloa, ensin Anniina Ukkosen Etiäinen, joka tanssillisesti tuntui hyvin intensiiviseltä ja sulavalta, mistä nauttimista kuitenkin vähän häiritsi Lauluyhtye Rajattoman (itselleni vähän omituinen) musiikki, joka tuntui kuitenkin harkiten valitulta. Myös Oskari Nyyssölän teoksen It’s only a paper moon musiikki vaikutti merkitykselliseltä: alun perin kyynikon rakkauslauluksi tehdyn jazz-biisin saattoi tulkita pohtivan näyttämötaiteen ja katsojan suhteen perusteita: ”But it wouldn’t be make-believe, if you believed in me”. Ja mikäpä oli uskoessa: Nyyssölä yhdisti kyvykkäästi toisaalta pantomiimimaisen tarkkaa ja toisaalta robustimpaa liikettä nautittavaksi kokonaisuudeksi.

Jussi Suomalaisen teoksen nimi Altered state of consciousness viittaa muuntuneisiin tajunnantiloihin, joilla selitetään monia paranormaaleiksi luultuja ilmiöitä. Myös teokseen liittyvä (Suomalaisen oma?) kiehtovan häiritsevä runo pohtii normaalin ylittävää kokemista (… ”mitä sitten kun peilistä katsoo joku muu”…) Suomalaisen, Saga Elglandin ja Arttu Lindrothin esittämä tanssi ei sentään paranormaalia ole, mutta kylläkin varsin mielenkiintoista ja omintakeistakin liikettä savuin ja valoin luodussa hämyisen mystillisessä ympäristössä. Ihan jo kunnianhimoinen pieni kokonaisteos. Ensimmäisen puoliskon viimeinen esitys, Kabba Jallowin Both sides of zero, Ronja Piipon esittämä soolo, vaikutti katkelmalliselta mutta virkistävältä yhdistelmältä klassista ja tuoretta liikettä – nykytanssia kärkitossuissa.

Väliajan jälkeen nähtiin Arttu Lindrothin Kenttä, joka Saga Elglandin, Jussi Suomalaisen ja Anniina Ukkosen tanssimana oli sujuvaa liikettä ja miellyttävää katsottavaa muttei jättänyt mieltäni vaivaamisen tilaan. Veera Vanhasen oma sooloteos Kaiku 2.1 yhdisti onnistuneesti klassista ja nykytanssia kärkitossuissa, mitä nähtiin myös Emmi Salosen omassa soolossa 13 m/s, jossa hyödynnettiin hyvin myös näyttämötekniikkaa kehittyneemmin kuin monissa muissa tämän kavalkadin teoksissa.

Saga Elglandin teoksen Ohi musiikkina oli vanhan suosikkini Kratfwerkin biisi (olikohan Das Modell), tosin piirun verran sofistikoidumpana Balanescu Quartet -jousikvartetin versiona. Tanssijat (Saga Elgland, Arttu Lindroth, Oskari Nyyssölä, Jussi Suomalainen, Anniina Ukkonen, Veera Vanhanen) liikkuivat mustissa ”business-puvuissaan” (myös naiset housurooleissa maalattuine viiksineen) korostetun jäykän konemaisesti, ”Die Mensch-Maschine” -hengessä. Mainio ja hauska hatunnosto elektropopin pioneereille.

Anna Järvisen SS Palo Alto yhdisti illan ainoana teoksena elävää musiikia (Santeri Ahopelto, piano) ja nykytanssia, tuloksena musiikin ja keijumaisen tanssin kiehtova taianomainen yhteys. Illan viimeinen esitys, Saga Elglundin itsensä esittämä Last Hallucination oli tanssin ja performanssin hybridi, jossa oli kaikkea lähtien taskulampun valossa tanssimisesta en pointe aina majoneesin (?) tursottamiseen hiuksiin – omaan makuuni hiukan kaoottinen mosaiikki, mutta tuntui ihan uppoavan osin nuorehkoon yleisöön 🙂

(Nähty: 24.1.2014)