Tällä kertaa menin katsomaan oopperaa ”nimen” vuoksi, olihan harvinaisesti Karita Mattila esiintymässä livenä Kansallisoopperassa. Ja toki kannatti mennä ihan hänenkin vuokseen, mutta ooppera ja produktio osoittautuivat mainioksi kokemukseksi muutoinkin.
Tšekkiläisen Leoš Janáčekin oopperaa Jenůfa voisi luonnehtia vaikkapa kasvutarinaksi, selviytymistarinaksi, tai vahvojen naisten tarinaksi. Tarinaan kuuluu menetyksiä, alkoholismia, väkivaltaa, lapsenmurha, juonittelua ja muutasentoista kauhiata – siitä huolimatta se ei ole tragedia vaan perusvire henkii armoa ja anteeksiantoa, jopa toivoa. Se on ”tarina elämästä”, kuten Mattila ensi-iltaesittelyssä luonnehti: ”elämä heittelee ja tapahtuu kaikennäköstä, tehdään vääriä valintoja, mutta siitä vaan jatketaan ja eletään niillä mitä on”. Traagisistakin henkilökohtaisista kokemuksista holimatta mennään eteenpäin – elämä jaksaa kantaa.
Jenůfa (Karita Mattila) rooli on toinen tarinan vahvoista naisista: komeaan varakkaaseen Števaan (Jyrki Anttila) rakastunut maalaistyttö, jonka kauneuden (”sorea kuin unikon umpu”) mustasukkainen kilpakosija Laca (Jorma Silvasti) turmelee, minkä myötä Števa hylkää hänet ja heidän yhteisen lehtolapsensa. Toinen suuri naisrooli on Jenůfan äitipuoli Kostelnička (Päivi Nisula), vahvalla kunniantunnolla ja moraalilla varustettu leski (kuoron sanoin: ”hurskas akka”), joka surmaa lapsen, muistutuksen kunniattomuudesta, jotta varmistaisi, että Laca olisi kiinnostunut naimaan Jenůfan.
Oopperassa ei ole suoranaisia sankareita, ihmiset ovat enemmänkin selviytyjiä tai Mattilan sanoin ”elämänsankareita”. Jenůfa on alussa renttuun rakastunut tytönhupakko, joka tarinan tuomista menetyksistä huolimatta jaksaa rämpiä eteenpäin ja lopulta löytää sisäisen vahvuuden antaa kaikki anteeksi, jopa Lacalle kasvojen puukottamisen ja Kostelničkalle lapsensurman. Myös Laca kasvaa lapsekkaasta puukkojunkkarista Jenůfan kärsimyksiä myötäeläväksi, hyvitykseen pyrkiväksi, hyväsydämiseksi ja aidosti rakastavaksi mieheksi.
Kiinnostavin hahmo kenties sittenkin on ristiriitainen Kostelnička, kovalta ja kylmältä vaikuttava nainen (”jyrkkä on akka”, kuten kuoro asian ilmaisee), jonka vaikuttimina kuitenkin lopulta on huoli ja vastuu Jenůfasta: Alussa hän estelee Jenůfan ja Števan liittoa suojellakseen Jenůfaa itse kokemaltaan kohtalolta alkoholistin vaimona. Hänen hiukan kieroutunut kunniakäsityksensä johtaa lapsenmurhaan, jonka motiivina kuitenkin on Jenůfan onnellisuus: Kostelnička uskoo kunniattomasti saadun lapsen olevan onnen esteenä; näin hän siis tulee tuottaneeksi Jenůfalle äärimmäisen surun pyrkiessään auttamaan tätä saavuttamaan onnen. Moraalisena ihmisenä hän kärsii tekemästään vääryydestä (”uni ei tule, valvon ja kärsin”; ”pitkä elämä olisi kauhistus”) ja lopulta tunnustaa hirmutekonsa ja saa Jenůfalta anteeksiannon.
Teos käsittelee (ja herättää) siis vahvoja suuria tunteita. Mattila on tällaisissa rooleissa omimmillaan, koska hän on – paitsi upea sopraano – myös taitava ja uskottava teokselle antautuva näyttelijä, jonka tunnetiloja on helppo myötäelää. Samoin Silvastin Laca ei jättänyt viileäksi. Mattilan ja Silvastin yhteistyö tuntui sujuvalta, eikä ihme, lauloivathan he samoja rooleja tässä Tambosin ohjaamassa produktiossa jo kymmenen vuotta sitten Covent Gardenissa. Nisula teki Kostelničkansa vähäeleisemmin jättäen katsojalle enemmän vapautta arvioida ja tulkita jämäkän mutta rikkinäisen ihmisen sisäistä maailmaa. Hienoja vetoja kaikki tyynni!
Janáčekin musiikki toimi hienosti tunnekokemuksia vahvistaen ja tarinaa luomtevasti eteenpäin kantaen ilman tarpeetonta (oopperalle usein tyypillistä) toistelua ja märehtimistä. Olivier Tambosin kikkailematon ohjaus samoin kuin Frank Philipp Schlößmannin konstailematon puvustus ja lavastus asettivat hienosti esiintyjät keskiöön ja jättivät ilmaisulle tilaa.
Kolmituntisesta kokonaiskestostaan huolimatta ei lainkaan haukotuttava vaan hyvin otteesaan pitävä oopperakokemus!
(Koettu: 7.2.2014, Suomen kansallisooppera)